Setä Mads. Kärsivällisyyttä… Kärsivällisyyttä, neitini! Öhhöh, — öhhöh…
Hän pysähtyy verannalle, pitelee karlsbadipulloa päivää vasten, asettaa sen suulleen ja tyhjentää sen yhdellä siemauksella.
Kas niin!
Viskaa pullon puutarhaan. Omissa toimissaan.
Ahaha, — ohoho! onnistuipa… Pääsinpäs pujahtamaan takaportista. Minä näin heidän väijyvän katuoven luona, — kahdet avunkerääjät asettamassa lankojansa, vangitaksensa setä Madsin! He ahdistavat kuin rosvolokki kalatiiraa. Se toinen pitkä, harsohattuinen on pehmittelemässä sydämmiä merimieskirjastolle Bristolissa, ja se, jolla 011 salkku, kerää langenneitten naisten suojelusyhdistykselle. Nyt voivat he kääntyä konsulin puoleen, ja saada puremansa, — hän puree hän.
Elina. Se on vaan senvuoksi, että sinä olet niin hyvä ja helposti voitettu, setä Mads.
Setä Mads — että he, suoraan sanoen, venyvät ja vahtivat kaduilla ja poluilla päästäkseen nylkemään?… Muuten, kuules, Elina, on se setä Madsin viimeinen keksintö, että kello on alkanut kulkea hitaammin ja hitaammin.
Elina. Sen sanot sinä, setä, aina silloin kun vatsakatarrisi vaivaa sinua. Mutta nyt sinä saat omenamarmelaadisi juuri semmoisena kuin sinä sen tahdot, vähän kaneelilla maustettuna.
Setä Mads. Kiitos, kiitos, ystäväni… Sinä Elina! — Minä olen yöllä maatessani miettinyt, että sinä saat isäni jalokivisen rintaneulan minun kuoltuani.
Elina. Ole nyt, setä, elä puhu niin ikäviä. Et sinä toki kuole.