Puutarhuri. Ei, ensiksi antauduin insinöörialalle, mutta ryhdyin sitten puisto- ja puutarhatöihin, joista aina olen ollut huvitettu.
Karna. Ja sitten, kun vihdoin tulette täällä valmiiksi, alatte puhtaasta puistoharrastuksesta puuhata uudessa paikassa.
Puutarhuri (kulkee koko ajan ja katselee kukkiaan, kastelee niitä ja noukkii pois kuivuneita lehtiä). Valmiiksi? — Ei sitä milloinkaan tulla valmiiksi. Luonnolla on omat oikkunsa, — aina se tuo esille jotain aavistamatonta, — asettaa lakkaamatta vesoja uusiin mahdollisuuksiin, — aivan niinkuin ihmisilläkin. Ensi vuonna on suo tuolla kuiva, ja hiekkasärkkä joessa ehkä kohonnut niin, että siitä vielä voi muodostaa saaren, jonne laitetaan istutuksia ja silta maihin. Sitä on aina niin utelias, joka kerta kun talvi on mennyt, näkemään mitä siellä taas on uutta.
Karna. Ja sitten isä taas saa antaa rahojen luistaa ja te olette tyytyväinen.
Puutarhuri (hymyillen). Niin, sen hän tekeekin. Senhän minä sanoin, että sama se, mihin pääoma on sijoitettu.
Karna. Mutta kaikessa tapauksessa se ei ole toimetonna maailmassa.
Puutarhuri. Niin, mutta mikä sitä johtaa? — Minä luulen, että sen sittenkin tekevät harrastukset… Ja harrastukset, ne ovat niin monenlaisia, sekä semmoisia, joista olemme itsetietoisia, että semmoisia, joita emme tiedä olevankaan. Ne ovat kuin olemassaolon johtavia henkiä. Ja me näemme — näkisimme jos kaikki olisi läpikuultavaa — että se, joka ohjaa huonosti, hän ohjaa vastavirtaan, — vastoin olemassaolon koneistoa, ja silloin se ei kule… Henki se on kuitenkin se, joka johtaa.
Karna. Tuo teidän henkiuskonne on kyllä hyvä niille, joilla ei mitään ole.
Puutarhuri. Niin, — kuka tässä lie rikas, ja kuka köyhä? — siinä on myöskin ratkaisematon kysymys.
Karna (keinuttaa jalkaansa). Se nyt on aivan yhdentekevää… Minä en näe muuta kuin että rahoilla saa, mitä vaan tahtoo, sekä taideteoksia että — puistoja ja olin vähällä sanoa: puutarhurejakin.