Neiti Zinkbauer (tulisesti). Ei, ei, ei, he tahtovat ajaa asiaa petoksella, — ja niin tulee kahvi yhtä läpikuultavaksi kuin juorut… Aivan niinkuin silloin, kun Althausen vainajaa vietiin — Niin niin, — saatiin vaan yhä enempi sikuria ja vatsavaivoja.
Rouva. Vanhus parka!
Neiti Solenfeldt. Voi, voi, että neiti Zinkbaueria jo voi noin lapsettaa —
Neiti Svane. Voi — tuntuu siltä kuin en saisi enää sanotuksi sanaakaan siitä, mitä minun piti sanoa.
Neiti Solenfeldt. — että voi purkaa tuommoista surkeaa sisäistä katkeruutta, suoraan sanoen.
Neiti Svane. Niin, siinä sen näkee, mikä ihmisestä tulee, jos ei hänellä ole todellista sisäistä rauhaa ja vanhuus ja heikkous saavat niin valtaansa, ett'ei hän enää voi peittää sydämmensä ajatuksia…
KONSULI nousee rappusia, puutarhurin seuraamana, jonka kanssa puhelee ja kääntyy vähä väliä hänen puoleensa. Hän pysähtyy kesähuoneen ovelle ja kuuntelee naisten puhetta. Puutarhurilla on suuri vihko sinisiä kukkia, jotka hän laskee kädestään ja alkaa puuhailla kasvien kanssa verannalla. Tässä ja seuraavassa näytöksessä on hän ilman puutarhuriesiliinaa.
Neiti Svane (huomaa äkkiä konsulin). Mutta sitä syvempi olkoon kiitollisuutemme niitä kohtaan, jotka niin siunatusti ovat huolehtineet meistä hankkiessaan meille vanhoille kodin ja suojan ja katon päämme päälle ja runsaat jokapäiväiset tarpeemme. Ei tarvitse meidän nousta ylös neuvottomina toimeentulosta eikä panna levolle huolestuneina. Ja kaukana meistä jokaisesta — sen tohdin vapaasti sanoa — on kaikki valittaminen.
Neiti Solenfeldt (joka myöskin on huomannut konsulin). Neiti Zinkbauerin puheet tulivatkin niin odottamatta kuin rankkasade. Elkää toki pitäkö sitä meidän mielipiteenämme, hyvä rouva Wulffie!
Neiti Svane. Eihän tosin kukaan voi edes ajatellakaan verrata meidän kahviamme siihen mokka- ja javasekoitukseen, jolla te, rouva, niin anteliaasti ilahdutatte meitä vanhoja joka jouluna. Mutta kun juo todellinen kiitollisuuden tunne sydämmessään —