Neiti Solenfeldt. Niin, minulle ainakin tekee rouva Wulffien lahja hyvää koko vuodeksi, niin että tunnen mitä kahvi on, uudesta vuodesta uuteen vuoteen!
Karna. Mutta sittenhän neiti Zinkbauer on oikeassa.
Neiti Zinkbauer (hypähtää ylös). Niin tietysti, — siinä jouduitte viimeinkin kiinni valtioviisaudestanne!… Tietysti on Zinkbauer oikeassa, sekä mitä kahviin tulee, että potaattijauhoihin kermassa… Entä teelehdet!… Entä kalkinsekainen sokeri, josta yhtähyvin voi sanoa, että se on sokerinsekaista kalkkia, — entä se, jota johtaja antaa meille oikeana maalaisvoina —? Kyllä kai!
Neiti Svane. Rakas, hyvä, rouva kulta, elkää syyttäkö tästä meitä, — elkää asettako meitä raukkoja niin vaikeaan syytteesen… Hän tekee meidät aivan onnettomiksi, tuo Zinkbauer!
Rouva. Ja johtaja Wilhelmsen, josta uskoimme niin hyvää, ja jolla on niin suuri perhe!
Neiti Zinkbauer. Niin, juuri hän. Siinä te sanoitte oikean sanan! — perhe! — Sinne kaikki tyyni menee. Niin se on, että kun he kuorivat kerman, saamme me maidon.
Karna. Kuule, äiti, me selitämme isälle sen, niin kyllä asia tutkitaan!
Konsuli (tulee lähemmäksi). Ja-h, mitä on sanottava, hyvät naiset. Ei pidä asettaa vaatimuksia liian korkealle. Pohjaltansa ne ovat ainoastaan kuninkaat ja kapitalistit, jotka voivat olla varmat siitä, että saavat kaiken puhtaana tässä maailmassa, maidosta, jonka lehmä antaa, tähän havannaan tässä.
Naputtaa tuhan sikaristaan.
Sen harvinaisuuden saavuttavat ainoastaan Walesin prinssi ja jotkut muut.