Neiti Svane. Niin niin, niin niin, herra konsuli! — Suuressa maailmanviisaudessanne olette te aivan oikeassa. Meidän on vaan siunattava ja kiitettävä antajan kättä.
Konsuli. Niin, eiköhän liene jotenkin vaativaista, että me pikkuihmiset tahdomme päästä vapaiksi kaikista väärennyksistä. Niinkuin ei kaikessa, mitä nykyaika tarjoo, olisi useampia tai harvempia prosentteja sekoitusta ja lisäystä! — seurauksena kilpailusta — maailman suurimmasta liikevoimasta!
Neiti Solenfeldt. Tuntuu aina konsulin puhetta kuullessa siltä kuin yhtäkkiä avautuisi eteen portti, josta näkee laajalti yli oman jokapäiväisen köyhän ajatuspiirinsä.
Konsuli. Erityisesti naistenkodille kasvatettua ja tänne hankittua oikeata javaa, brasilialaista tahi mokkaa, tai sokeria oikeasta länsi-intialaisesta sokeriputkesta ei johtokunta paraimmalla tahdollaankaan voi hankkia arvoisien neitien nautittavaksi. Täällähän valitetaan nyt yli koko maailman siitä samasta kalkista sokerissa ja samoista värjätyistä kahvinpavuista. Johtaja, joka ostaa, valittaa, kauppias, joka myy, valittaa, — laitos, joka nauttii, valittaa —
Neiti Svane (hätäytyneenä). Rakas, rakas rouva Wulffie, puhukaa te hyvä sana puolestamme konsulille, ett'ei hän pahastuisi meille —
Surkeasti.
Mehän olemme niin vanhoja — ymmärryksemme niin heikko, me tulemme kuin lapset tänne luoksenne.
Rouva (liikutettuna). Sinä kuulet itse, Wulffie!
Konsuli (ärtyisesti, syrjään Karnalle). Lähetä heidät kotiinsa kukin kahvikilonsa kanssa, niin tyyntyvät kyllä.
Karna. Mutta minusta tuntuu, että taloudenhoitoa olisi sentään vähän tarkastettava laitoksessa, isä!