Karna (suuttuneesti). Sen sanon minä, että miehet ovat kurjia raukkoja.
Rouva (tulee sisään vasemmalta. Istuessaan tavalliselle paikalleen sohvannurkkaan). … Eikö ole ihanaa, Elina, että me ikäänkuin vihimme päivän, — uuden yhtiön syntymäpäivän, — tällä suuremmoisella avulla noille raukoille, jotka tulipalossa kärsivät!… Hyväntekeväisyydessä on minun Wulffieni kaikkia muita edellä! — Tiedättekö, lapset, ajattelen niin usein sitä, kuinka onnellinen koti meillä on, on kuin olisi se onnea kukkurallaan.
Karna. Sinä tarkoitat, että meiltä liikenee niin paljon muille, äiti?
Rouva. Sitähän tarkoitan. — Ja ajattele sitäkin, mihin riittäisi yksityisen talon hyväntekeväisyys, jos se ei samalla olisi johtona muille. Wulffie on se mies, joka pöyhkeilemättä antaa esimerkin, ja jonka nimen jälkeen jokainen pitää kunnianaan liittää omansa listaan. Niin, miten paljon hän onkaan sillä tavoin tehnyt tämän kaupungin hyväksi — —
Elina (joka katselee puutarhaan). Ottar — tuolla ulkona… He ovat siis jo valmiit… Mutta, miten väsyneeltä hän näyttää! Kyllä isä on mahtanut pitää häntä pihdissään.
Ottar (tulee avopäin, ajatuksiin vaipuneena pari askelta ylös rappusia. Tylysti, niinkuin ei huomaisi huoneessa olijoita). Missä, missä on minun hattuni?…
Elina (juoksee häntä vastaan ja huudahtaa). Onnea, onnea! — Eläköön!
Riemuissaan.
Minä ensiksi sain onnitella!
Ottar (verannan ovella, — herää). Jumalani tekö täällä!