— Minuun te voitte luottaa, tiedättekö — aina —
Karna. Voi, ei, ei, meidän täytyy saada puhua, isän ja minun.
Konsuli (ojentaa huudahtaen käsivartensa Karnaa kohti). Auta, auta minua, kuuletko, Karna! —
Hengittäen keveämmin.
— Olinhan aivan unhottanut, että minulla on tytär… Karna ja minä, me kaksi!
Karna. Ethän voi sanoa meille sen iloisempaa, isä, kuin että otat asian mietittäväksesi!
Konsuli (puistaa päätään). Hys, hys, ei se ole niin helppoa kuin luulet, — olkaamme kaikella muotoa kysymättä näiltä tunkeilevilta ihmisiltä, mikä on ollut syynä heidän kunkin kuolemaansa.
Karna. Isä, isä parka! — Minä tiesin kyllä, että kun se kerran selviäisi sinulle, vaikuttaisi se voimakkaammin sinuun kuin kehenkään muuhun. Sinä et ole tottunut näihin sallisiin myrskyihin, — olet joutunut kaikkeen tuohon hirvittävään sitä ajattelematta, niinkuin muutkin liikemiehet.
Konsuli (jatkaa). … Jos nuo ihmiset saavat vastata, voipi täällä syntyä ilmaa, kaksikymmentäviisi prosenttia alkoholia ilmassa!
Karna (huolestuneesti). Elä nyt noin liioittele, isä — se on sairaaloista.