Auta minua, kuuletko sinä, Karna, — nyt ne taas alkavat elää, — kömpivät ja sukeltavat esiin joka kolosta heittäytyäkseen minun päälleni. — —
Väristen.
Mutta nuo äänettömät kalpeat naiset ovat kaikista pahimmat. Ne eivät virka mitään; mutta niin kovat ovat heidän katseensa, — ne ovat kuiville itkettyneet —
Karna (suuressa tuskassa). Voi, isä, isä, — etkö ymmärrä, että se on vaan sinun kiihoittunut mielikuvituksesi!
Konsuli (säpsähtää, pelästyen). Mutta mitä tämä on? Mitä tämä merkitsee? Täytyykö heidän ruumissaattoineen kulkea tätä tietä, — kaikkien, jotka ovat juoneet itsensä kuoliaiksi maalla ja merellä.
Kauhuissaan.
Ja nyt, nyt nousee tuolla, niin totta kuin elän, yksi ylös ensimmäisestä kirstusta… Ja nyt vielä toinen takimmaisesta kirstusta… Ja taas yksi, ja taas, ja taas, — eivätkö milloinkaan lopu? — Hm-m, — he ovat haistaneet, että täällä on anniskelupaikka kaikille kansoille —
Seisoo aivan menehtyneenä ihmetyksestä.
Nyt tulevat ne, tulevat ne tänne.
Hiljaa, hädissään Karnalle.