»En muuta tiedä kuin että minun puoleltani on kaikki ollut hyvin koko ajan.»
»Niin, niin… Minusta ei meidän pitäisi ruveta kiusaamaan toisiamme näin turhan takia. Meillä ei ole huolta minkäänlaista, jollemme sitä itse hanki… Etkö myönnä, että olomme on kylläkin hyvä … inhimillisesti katsottuna… Hyvältä tuntuu päästä taas kotiin ja omaan sänkyynsä», sanoi hän haukotellen.
XIV.
Ettäkö Johan Henrik saisi reput ylioppilastutkinnossa! — Se oli kerrassaan naurettava pelko. Mutta reput hän vaan sittenkin sai…
Hän oli maannut pääkaupungissa ottaen yksityistunteja parina viimeisenä vuotena, sittenkuin hän oli eronnut koulusta, jonka ilma lopulti muka oli hänet tukahuttaa. Säännöllinen, jokapäiväinen pakko oli vähällä nujertaa pojasta kaiken itsenäisyyden, oli kerrassaan tappaa kaiken sen, mikä hänessä oli parasta!
Pitkä salainen taistelu oli käyty, ennenkuin asia oli saatu järjestetyksi. Johan Henrik oli itse syvästi vakuutettu, ja hänen äitinsä oli itkukohtauksin ja kyynelin pannut parhaansa pelastaakseen poikansa »musertumasta tuossa henkisessä polkumyllyssä».
Miten loistavia kirjeitä Alette saikaan pojaltaan, niin sukkelia, että ne olisi voinut painattaa jok'ikisen. Hän seurusteli vain huomattavien henkilöiden kanssa, taiteilijat ja näyttelijät olivat hänen sinä-tuttujaan, ja hän itse kirjoitteli — vaikka tämä oli vain hänen ja äidin yhteinen salaisuus — runoja, sekä mitallisia että suorasanaisia.
Isältä hän oli saanut kuivan kirjeen. Tietysti oli epäonnistumiseen syynä se, että hän ei ollut tehnyt mitään tai oli tehnyt kaikkea muuta paitsi sitä, mikä oli tarpeen. Oli ylipäänsä olemassa vain yksi keino, jos mieli tulla joksikin: tarttua työhön täydellä todella ja keskittää kaikki voimansa siihen. Ei tanssimisella eikä saavuttamalla kuuluisuutta kotona jouluna eikä pääkaupunkilaisella hienostelulla miksikään tulla. Lopuksi hän tahtoi huomauttaa, ettei hänen isäänsä eikä äitiänsä oltu reputettu, vaan juuri hänet itse — Johan Henrik.
Aletten mielestä isän kirje oli sydämetön. Nyt juuri, kun poikaa oli kohdannut niin suuri onnettomuus, hän olisi kaivannut hiukan rakkautta ja lohdutusta! Hänen luonteelleen ei sopinut, ei ensinkään sopinut, että hän joutui ystäviensä ylenkatsomaksi — hän, joka juuri tässä suhteessa oli niin äärettömän arkatunteinen.
Äiti kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen, ymmärsi niin hyvin, miksi oli käynyt onnettomasti, mutta ainoastaan pyysi, rukoili, kerjäsi ja käski häntä tulemaan kotiin.