Mutta Johan Henrikillä ei näyttänyt olevan kiirettä. Vihdoin oli isän nykäistävä voimakkaasti kellonvivusta. Hän lähetti sähkösanoman, jota ei käynyt muuta kuin totteleminen.
Ja lauantai-iltana kahdeksan aikaan Alette lähti, Viking kuskina, kääseillä asemalle vanhinta poikaansa vastaan.
Junan porhaltaessa asemalle he avonaisesta ikkunasta näkivät Johan
Henrikin istuvan innokkaasti keskustelemassa.
Hän astui ulos harmaa kesäpuku yllään, pitkänä ja komeana, ja jäi, hattu puoleksi koholla tumman tukan päällä ja monokkeli silmässä, seisomaan kumarrellen; hän vastasi ja kumarteli yhtä mittaa, loppumattomasti, sill'aikaa kuin Aletten sydän sykki odotuksesta.
Ja kun Alette vihdoin oli syleillyt ja suudellut häntä, avasi Johan
Henrik uudestaan vaunun oven ja esitti:
»Tahtoisin vain, että näkisitte äitini… Tuomari Lundberg rouvineen ja miniöineen — ruotsalaisia, äiti!»
»Sangen hauskaa» — vastasi Alette hymyillen ja tervehti. Häntä ei huvittanut tutustua kehenkään Lundbergiin juuri nyt; mutta tuntui kuitenkin hyvältä nähdä, että pojalle osoitettiin ystävällisyyttä.
Viking, joka oli päässyt ripille keväällä, seisoi kädet taskussa hevosen vieressä, puettuna puseropukuun, housunlahkeet saapasvarsissa. Hän odotti, mitä veli sanoisi uusista kääseistä, joissa oli valonheijastaja ja lyhdyissä paksut hiotut lasit.
»Ei näy tuommoisessa oppineessa herrasmiehessä olevan paljoakaan käytännöllistä älyä», tuumaili hän, kun Johan Henrik kiinnittämättä sen enempää huomiota tuohon uutuuteen nousi kääseihin äitinsä viereen.
Heidän ajaessaan sillan yli täytyi Aletten moneen kertaan puristaa poikansa käsivartta… »Olen ollut niin levoton, niin kovin levoton sinun tähtesi, Johan Henrik», hän huokasi.