»Oh!» Hän katsoi kasvoissa karskin riippumattomuuden ilme alas jokeen, — »minullahan on tarpeen tullen kynäni!»… Kumea ahdistus nousi häneen nyt, kun hän oli kohtaava isänsä.
»No, sen tutkinnon sinä helposti suoritat ensi vuonna.»
»Luuletko minun sitä epäilevän, äiti? — siellä oli kolmesataa, kaikki minua typerämpiä, jotka läpäisivät. Mutta että se sattui juuri siihen aikaan, jolloin minä sommittelin uutta runoelmaa, sitä tietysti ei käy isälle kertominen. Saa vain vaieta ja ottaa vastaan», hän sanoi kohauttaen miehekkäästi olkapäitään.
— — — — — — — — — — — — — — — —
Tuossa tuli isä konttorista hienosti ja mukavasti sisustettujen huoneiden läpi, joiden ikkunat ja ovet olivat helteisen kesäpäivän jälkeen auki; hän tervehti ystävällisesti Johan Henrikiä, joka seisoi äidin ja seitsentoistavuotiaan sisarensa seurassa. Hän taputti poikaa hartioille:
»Parempi onni ensi kerralla, poikani! — nyt ankarasti työhön kiinni.»
»Mutta ensin kesälupa, ja uusia voimia», puhui Alette hänen puolestaan.
Vasta kun tämä isän tapaaminen oli onnellisesti ohi, alkoi Johan Henrik huomata, mitä uutta oli hänen poissaollessaan lisää hankittu. Oviverhot ja tuo pieni mukava sohva, jossa kolme saattoi istua seläkkäin sekä ruokakaapin yläpuolella riippuva suuri neliskulmainen peili, jossa hän oli ruokasaliin tullessaan nähnyt oman kuvansa, siihen sen enempää huomiota kiinnittämättä, sukeltautuivat nyt äkkiä ikäänkuin pimeästä esiin.
Hän selitti avomielisesti, että oli ihanaa tulla kotiin. Ja äiti!… hän oli vielä vähän lihonnut, mutta se sopi hänelle hyvin.
Ja Elisabet — »on suorittanut keskikoulututkintonsa» oli hän sanomaisillaan — mutta sanat tarttuivat kurkkuun ja hän sanoi sen sijaan: »miten pitkäksi hän on kasvanut!»