Nyt oli tällä haavaa syntynyt rauhantila ja kuljettiin verkalleen. Mörk nojautui rattaissaan takakenoon. Vanha nahkapalanen, joka toimitti jalkapeitteen virkaa, oli luisunut alas polvilta, ja asiapapereita sisältävä käärö näytti hiljaisen tärinän jatkuessa pyrkivän vapautumaan kuluneesta hihnasta.
… On se sentään toista, kun tietää tulevansa oman vaimonsa luokse, kuin kömpiä poikamiehen kolkkoon koppiin. Tai lähteä etsimään tovereita … tai ravintolaan. Ensin tuntikausia biljaardipöydän ääressä. Ja sitten toti, sikarit ja kaasuilma. — Ei epäilemistäkään, että elämä sitäpaitsi käy halvemmaksikin… Ja kun tulen kotiin, niin seisoo hän eteisessä, ja hymyilee minulle veitikkamaisesti ja arvelee, että nyt minä taas olen hänen vallassaan. Ovat ne naiset sentään hiton hauskoja.
»Etkö tahdo juosta, sinä…» hän keskeytti ajatusjuoksunsa, kärsimättömänä piiskaan tarttuen. »Luulenpa, että aiot ruveta nukkumaan keskellä maantietä.»
Taas ajaa hölkytettiin eteenpäin.
Sitten vauhti hiljenemistään hiljeni.
»Juoksetko, taikka so — hep, hep!… Kyllä minä sen majatalon isännän opetan, sen eläinrääkkääjän — pakottaa minut istumaan tässä koko ajan piiskaa heiluttamassa.»
»Nyt joutuin!» Hän nykäisi äkkiä ohjaksista niin kovasti, että hevonen säikähtäen kavahti juoksuun, ja kappaleen matkaa kuljettiin taas täyttä vauhtia.
Mutta elukalla ei nähtävästi ollut taipumusta juoksennella lemmenpolkuja ja se ilmeisesti katui, että oli antanut itseänsä petkuttaa. Jäi seisomaan vallan, kunnes sen erinäisten seikkojen johdosta oli lähdettävä hölkkäisemään.
Maisema kiilteli vielä sadekosteana. Iltapäiväaurinko heijastui jokaisesta lätäköstä ja tien alapuolella pilkotti honkien välistä järvi toisensa jälkeen kapeina, kiiltävinä juovina, sänkipeltojen ja kankaiden keskellä.
… Hän tulee kai jo tiellä minua vastaan, silkkihuivi sidottuna leuan alle. Sitten hän nousee rattaille … pitelee ohjaksia hienoilla valkeilla käsillään, itse istun takana…