Johan Henrik oli äsken palannut kotiin. Hän oli keväällä taas yrittänyt suorittaa ylioppilastutkintoa ja saanut reput — tulos, jonka hän otti vastaan ylevällä mielentyyneydellä. Pääasia oli yksinomaan se, että hänen sielunsa kärsi siinä tutkinnossa vauriota niin vähän kuin suinkin, jotta hän kerran voisi päästä siihen päämäärään, johon hän todella pyrki.
Hän oli aamupäivällä käynyt puuseppä Willumsenin luona katsomassa, miten pitkällä huonekalut olivat…
»Leikkauksilla varustetut, ilman täytettä ja patjoja; mutta tyyli!» — hän selitti Bervenille; — »ei tuollaisia hinteliä sorvattuja tuoleja, jotka kohta särkyvät ja heiluvat kolmella jalalla. Yksinkertaista ja mukavaa, sen periaatteen puolella minä aina olen ollut, kaiken sivistyneen maun nimessä. Eikö niin, Berven?»
»Niinpä kyllä — niin…» Hauska olisi tietää, millä puolella Jakob on, — hän itsekseen ajatteli, — luultavimmin kukkaronsa.
»Sinun pitäisi käväistä katsomassa, Berven», ehdotti Viking, — »pian sinne hevosella pistäytyy iltapäivällä, minä tulen mukaan. Nyt on pohja ojitettu, niin että siellä on ihan ruti kuivaa. Ja me voisimme mennä kalaan, jos haluat, ahvenia ja haukia on kosolti. Mutta ikävä kyllä, vain ruuhipahanen … isän täytyy tankkia ensi kesäksi oikea vene, sellainen, johon voi panna purjeet.»
»Ne tarpeet saamme lykätä toistaiseksi, Viking», keskeytti isä lyhyesti.
»Et saa alati keksiä uusia ostettavia.»
»Järvessä on niin paljon kaloja, että ne kyllä pian veneen maksaisivat, isä», vastasi Viking järkähtämättömällä varmuudellaan. »Minä ajan siellä ollessani itse kivet laituria varten.»
»Niin, ette voi uskoa, miten paljon siinä on ollut työtä», jatkoi Alette. »Ja syksyllä saa puutarhuri istuttaa sinne hedelmäpuita ja marjapensaita. Lapset toivovat niin hartaasti, että me siellä omassa talossa sitten parin vuoden perästä vietämme hopeahäitämme. Onhan hauskaa, jos puutarha siihen mennessä jo on hiukan kasvanut.»
»Ja sitten me riitelemme nimestä», sanoi Viking, »Minä tahtoisin sen
Kuusivaaraksi tai Haukkavuoreksi.»
»Niin, nimi se tosiaan tuottaa meille enimmän vaivaa», selitti Johan
Henrik, sivellen kädellään kaunista tummaa tukkaansa.