»Onko ehkä tarkoitus jatkaa lukuja uu-uutta tutkintoa varten siellä maalaiselämän hiljaisuudessa?» kysyi Berven, jota Johan Henrikin varma ylimielisyys harmitti.
»Miksei!» kuului välinpitämätön vastaus. Johan Henrik ei välittänyt pistopuheista.
»Niin, miksei?… Siellähän on tilaisuutta nuorelle herrasmiehelle niin moneen hauskuuteen: kalastukseen, metsästykseen, urheiluun»… pisteli Berven.
Syntyi kiusallinen äänettömyys.
Alette oli loukkautunut. Berven saattoi tässä talossa sanoa mitä vain tahtoi — tietysti tuon vanhan, pyhän ystävyyden nimessä!
»Niin» se minun täytyy sanoa,» virkkoi hän, »että kaikessa, mikä koskee tuota huvilaa, minä ehdottomasti noudatan Johan Henrikin mieltä, — senhän itse arkkitehtikin on saanut tehdä.»
»Se nyt ei minun itserakkauteeni yhtään vaikuta, äiti; tuo arkkitehti
Holm ei ole sen enempää kuin keskinkertainen kyky.»
»Vai niin, — no koska olet niin perillä niistä asioista, niin — hm — kai sinulla on myös tarkka käsitys laskuista?… Ne ovat niin sanoakseni leijan pyrstö, ne» — jatkoi Berven tyynesti, kääriessään ruokaliinaansa kokoon.
»Kiitos ruoasta,» sanoi Jakob, nousi jotenkin äkkiä ja työnsi tuolin pöydän alle. »Lähetä kahvi konttoriin, Alette!»
— He istuivat taas kahden kaikkein pyhimmässä kahvia juoden, ja Jakobin piippu tuprusi vahvasti.