Bervenillä oli oma merenvahapiippunsa mukanaan kotelossa ja omaa valikoitua tupakkaansa.
Hän seisoi vielä pienen pöydän ääressä sohvan vieressä täyttäen erittäin huolellisesti piippuansa. Nyt hän raapaisi tulta ja imi piippuaan, kunnes se oli kunnollisesti syttynyt.
»Hm … puh … kuulehan, Jakob,» sanoi hän jääden seisomaan nysä puoleksi koholla kädessä ja katsellen ystäväänsä… »Minun täytyy sanoa, mitä minä ajattelen, näetkö, Jakob — minusta tuntuu aika omituiselta, että annat koko perheesi istua tuolla tietämättömänä kuin taivaan linnut siitä, että sinulla on tällä haavaa rahahuolia.
Jakob; joka istui sohvassa, rykäisi tahdottomasti.
»No niin — se on minun ajatukseni!… Tuntui, suoraan sanoen, kuin olisin nähnyt palasen takaperoista maailmaa kuullessani, miten he kaikki — vaimo ja lapset — vain koettavat purjehtia ja soutaa ja kaivaa ja matkustaa sinun rahasi kuittiin; — ja juuri nyt!… Minun täytyy sanoa, velihopea, että minun on sääli Alettea; hän on sekä liian hyvä että liian järkevä tuolla tavoin rusinoilla ja manteleilla syötettäväksi; — sinähän et anna hänelle vihiäkään mistään! Häntä on sääli totisesti. Ja sinä olet — no, nyt sen tiedät… Mene, ja paranna itsesi!»
Jakob katsahti häneen äkkiä; hänen kasvoihinsa kohosi jotakin, mutta hän malttoi mielensä.
»Niinpä niin — minun on otettava oppia sinulta, joka puhut kokemuksesta?… Tällainen suhde on kuin kokonainen koneisto, — sinä et siitä tiedä mitään, usko pois… Etkö luule, että hänelläkin on kyllin ja joka puolella omia surujaan, puuhaa ja huolta lapsista, jotka nyt kerran ovat hänen heikkoutensa! — Vieläkö minun lisäksi pitäisi pelästyttää rahahuolilla, joihin hän ei ole vähääkään tottunut — ja jotka tietysti kasvaisivat hänen mielessään suuremmaksi kuin ovatkaan. Kenties säikäyttäisin hänet kuoliaaksi… Kyllä sinä puhut!»
Berven poltteli kiihkeästi… »Suot hänelle vain miellyttävyydet — säästät pieniltä suruilta ja tuotat hänelle kaikkein suurimman, — sen, ettet luota häneen!… Sen ver-verran ymmärrän minäkin avioliittoa, että tiedän, ettei vaimo koskaan miestään siitä kiitä… Päinvastoin pitäisi hänen — vihata sellaista miestä… tuntea itsensä halveksituksi ja syr-syrjäytetyksi!»
»Ratsasta sinä vain keppihevosellasi, Jörgen, niin minä polttelen. — Tiedänhän minä vanhastaan, että sinä siinä kohdin olet aika kaunopuheinen. Mutta näetkö, sinä tajusit käyttää kauppaoloja hyväksesi ja siksi sait metsää; mutta naimisasioita, jotka ovat aina pyörineet päässäsi sekavana vyyhtinä, sinä et ole tajunnut ja siksi et ole saanut vaimoa itsellesi… Minulla ei tosiaan ole enempää sanomista, eikä toivoakseni enää sinullakaan! Istu nyt mieluummin rauhassa äläkä intoile toisten asioista; seisot siinä kuin mikäkin pitkä kuiva tulitikku, joka on syttynyt palamaan.»
Mahdollista on, että ystävän sekaantuminen hänen perheasioihinsa olisi käynyt päinsä jossakin muussa tilaisuudessa; mutta jo päivällispöydässä olivat nuo lainatut viisitoistatuhatta kruunua alkaneet ikäänkuin painaa ja ahdistaa Jakobin taskussa. Hän ei ollut ensinkään tottunut lainanottajan asemaan. Tuolla ruokasalissa hän oli tuntenut häpeävänsä ja olevansa ikäänkuin tilivelvollinen ystävälleen, joka kerta kuin jokin menoerä mainittiin. Ja täällä konttorissa seisoi nyt itse lainanantaja hänen edessään ja tutki kaikki, mikä hänen oli, — sydämen ja munaskuut. Tietysti hänellä oli siihen oikeus, niin kauan kuin Jakobilla oli hänen viisitoistatuhatta kruunuansa hallussaan!