»E-et siis tahdo ottaa sitä — Jakob?»
Berven seisoi paperi kädessä; se vapisi vähän.
»En voi,» vastasi Jakob päättävästi.
»Etkö?…» Bervenin silmät kostuivat.
»Vai niin — no niin — — sitten et sinä minua enää tarvitse, Jakob», — hän puhui hitaasti, — »mikäli ym-ymmärrän … ja siinä tapauksessa pyydän saada hevoseni valjastetuksi; — tahdon mielelläni päästä tuonne metsään vielä tänä iltana.»
»Tietysti niinkuin itse tahdot, Jörgen! — Minusta tosiaan on ikävää, että olen sinua näin kauan pidättänyt. Minun olisi ensin pitänyt ajatella, miltä lainaaminen tuntuu.» Jakob ihan toivoi Bervenin pian lähtevän.
Berven ei puhunut enää sanaakaan. Hän otti matkalaukun ja laski sen taas kädestään, seisoi siinä päällystakki yllään kalpeana ja epäröiden, menisikö hän sisään hyvästi jättämään.
Hän avasi oven raolleen ja nyökkäsi jäähyväiseksi Elisabetille, joka istui salissa.
— Jakob seisoi kylmän kohteliaana portailla, kun hänen vanha ystävänsä taakseen katsomatta ajoi tiehensä mustalla, virkulla juoksijallaan….
Hän jäi hetkeksi katselemaan Bervenin jälkeen, harmahtava pää paljaana.