»Antakaa minun auttaa», pyysi Tobiesen.
»Tietysti on ollut niitä, jotka ovat ajoissa hoksanneet, mistäpäin tuuli käy. — Nyt me olemme kyllä kaikki viisaita, Tobiesen — nyt perästäpäin»… Hän sinkosi saappaan kauas lattialle.
»Niin, nuo keinottelijat», jatkoi Tobiesen itsepintaisesti, »he luulivat istuvansa Kaliforniassa. On ne rajansa kevytmielisyydelläkin!»
»Huh, luulenpa, että aiotte keittää itsenne täällä tänä iltana!… Ei, ei, älkää tehkö mitään», sanoi Jakob ja tarttui ovenripaan mennäkseen sisään; »ulkoatulleesta tuntuu tietysti kuumalta.»
»Kuulin sinun tulevan», sanoi Alette tullen häntä vastaan kyökinovella, »ja käskin lämmittää vähän päivällistä viilokkia; et kai ole vielä syönyt…»
Hän meni taas kyökkiin jouduttamaan ruokaa.
Salissa ei ollut ketään; Elisabet oli mennyt kaupungille, kertoi palvelustyttö, joka tuli uunia kohentamaan.
Hän asteli edestakaisin lattialla.
»Mutta Alette, kuulehan», hän avasi kärsimättömänä kyökinoven, »kestääkö nyt näin kauan, ennenkuin saa hiukan ruokaa kokoon? — Ja lähetä joku sytyttämään lamppu!»
»Kohta, ystäväni, kohta on kaikki kunnossa; — kun et vain pitkästy,
Jakob!»