»Kyllä, ystäväni!»
»Ja sitten on tullut kirje Vikingiltä», hän taas yritti. »Hän ei ole oikein tyytyväinen; maanviljelyskoulu on liian teoreettinen, hän sanoo. Hänellä on, sillä poloisella, niin kova halu päästä Skotlantiin! Mutta saat itse lukea kirjeen. — Ja Alf»…
»Kyllä tiedän, Alette — yhdentenätoista päivänä hänen tulee saada rahaa! Ja Johan Henrikin myöskin…» Hän vapisi; — »tietysti, heidän täytyy saada päivälleen.»
»Niin, tietysti heidän on saatava ne täsmälleen, Jakob. Miten he raukat muuten tulisivat toimeen? Ja onhan meille pieni asia muistaa olla säntillinen.»
»Niin, tietysti»…
Jakob oli mennyt konttoriin ja Alette istui taas yksin arkihuoneessa. Lampunvalo lankesi tumman puvun olkapäille ja hänen täyteläisille, sangen luonteenomaisille kasvoilleen. Niissä oli surumielinen miettivä ilme ja hän kutoi ahkerasti.
Mikähän Jakobiin oikeastaan on mennyt? Hän oli jo kauan tuntenut, että jotakin oli kierossa… He olivat nyt melkein yksikseen — lapset kukin omalla tahollaan. Mutta tuntui ihan kuin hänen käsivartensa eivät ulottuisi Jakobiin!
Hän kuuli miehensä ottavan päällystakin ylleen ja lähtevän ulos. —
»Eihän lamppu vain jäänyt palamaan tuolla sisällä?» kyseli Alette Tobiesenilta, joka seisoi lakki päässä, lähtövalmiina; — hän tahtoi vain tietää, oliko Jakob aikonut tulla pian kotiin vai lähtikö hän klubiin.
Ei, kyllä lamppu oli sammutettu.