* * * * *
Oli lämmin iltapäivä. Ikkuna oli auki ja Jakob kuljeskeli konttorihuoneissa. Almanakka riippui seinällä Tobiesenin kirjoituspöydän yläpuolella… Jokainen poisrevitty lehti merkitsi, että hänen taloudellinen häviönsä oli yhtä päivää, maksun erääntyminen askelta likempänä.
Hän oli käynyt ikäänkuin ohuemmaksi ja laihemmaksi ja hänen ilmeessään oli nyt hänen yksin ollessaan jotakin sanomattoman hajamielistä ja painostunutta. Hänen silmänsä oli kuin sen, joka ei näe maata.
Hän kuuli rattaiden vierivän pihalle … nyt hän erotti puhetta…
Mutta mitä? Hän kävi äkkiä tarkkaavaksi.
Ei, siitä ei voinut erehtyä — se oli Bervenin ääni…
»Viisi pitkää peninkulmaa olen ajanut sillä tässä paahtavassa helteessä,
Gudbrand! Jos sinä annat sille vettä — niin lyön sinulta pään poikki…
Ja miten täällä muuten jaksetaan?» hän kysyi hillitymmällä äänellä.
»Oh, rouva on mielissään; hän on saanut molemmat poikansa kotiin, ja sitten ovat täällä ne vanhuksetkin Kristianiasta ja — niin, siitä on pitkä aika kuin kävitte täällä, herra Berven… Ei, mutta katsokaa mustaa, minä luulen, että se tuntee paikat; tahtoo talliin — kuulkaa, miten se hirnuu. Niin, on kyllä muitakin vieraita — pappilalaiset.»
Jakob pisti päänsä ulos ikkunasta. Hän tervehti vain kutsuvalla kädenliikkeellä.
»Yksinkö konttorissa, Jakob?» huusi Berven.