»Mutta sitten tahtoisin vielä kysyä Teiltä, sillä näin herra asianajajan käräjillä ja minusta näytti, että olette ikäänkuin uusi luuta — niin että tahtoisitteko myydä sen talon sellaisena kuin se on, ilman kauppakirjaa?… Ja sitten pitäisi vielä selvittää ne kaksi vanhaa juttua kalastusoikeudesta. Niin, nähkääs, herra asianajaja, jos suvaitsette astua alas rattailta ja juoda kupin maitoa, niin näytän sekä kartat että tarkastuspaperit… Sillä se asia, jonka minä hävisin ylioikeudessa, se…»
Ei ollut enää valitsemisen varaa; talonpoika talutti hevosen pitkin mutkikasta tietä veräjän läpi ja pihan poikki tuvan oven eteen.
Siitä tuli pitkä istunto; — hän katseli kärsimättömänä ikkunasta, näki tuomarin vaunujen ja asianajajain rattaiden ajaa huristavan ohitse alhaalla maantiellä.
Kello kävi jo yhdeksättä ja laskeva aurinko heitti viimeiset, keltaiset säteensä suureen, puoleksi tyhjennettyyn kuhmuiseen maitokulhoon, ennenkuin nuori asianajaja oli pöyhinyt, kuulustellut ja tutkinut Halvorin kaikki neljä juttua — niitä ei ollut sen vähemmän — sitä myöten, että ymmärsi, että hänellä oli edessään yksi noita ovelia juriidisia päitä, joiden on vaikea tässä maailmassa saada oikeutta puolelleen, mutta jotka sitä useammin vetoavat lakiin. Ei näissä jutuissa — kaksi koski talon yläpuolella kasvavaa metsää, kaksi taas sen alapuolella kulkevia vesiä — ollut yhtään sellaista, jossa ei olisi ollut muutamia kultajyväsiä oikeutta käräjöimistä varten; paha vain, että niitä oli niin tuiki vähän.
Ja kun hän vihdoin yhdeksän aikaan pääsi ajamaan kotia kohti, arveli hän itsekseen, että taisi suotta aikaansa tuhlata. Sopimuksen lopputulos oli, että hän oli saanut tehtäväkseen myydä pienen talonpoikaistalon, johon itse omistajan oikeus oli enemmän kuin riidanalainen ja jota seurasi niin monta oikeusjuttua kuin maneerilla on lonkeroita. Siksi kai tuo vekkuli aikoikin Amerikkaan.
»So—so—so, so—so—so —».
Hän oli tähän asti syvästi katunut, että oli tullut ottaneeksi tuon kyytihevosen, joka seisoi käräjätalon oven edessä valmiina kääntymään paluumatkalle. Mutta vakaa ikäkulu oli kotiinpääsyn toivossa kokonaan muuttanut luontonsa, niin että hänen nyt oli pideltävä vastaan. Se juosta laukkasi tulisella kiireellä ja liikutteli jalkojaan niin keveästi ja somasti, että se saattoi muistuttaa vanhaa suosittua tanssijatarta, joka vielä kerran haluaa esiintyä — mielessä tosin pieni kompastumisen pelko muistuttamassa jäykkäsäärisyydestä.
He olivat jo sivuuttaneet rautatieaseman ja päässeet kaupungin alapuolella olevalle sillalle juuri samassa kuin iltajuna puhkuen jo vihelsi kaaren alla. Kevyt kudelma sumua tai savua leijaili hiljaa ilmassa yli kummun, jolla kaupunki sijaitsi.
Nuoren miehen ajatukset kiitivät sinne, missä nyt Alette häntä odotteli.
»E—ei, kuulepa, älä sinne, tuossa se on meidän tiemme!»