Hiirakko oli yrittänyt äkkiä poiketa tuttuun pysäkkipaikkaan ja kulki nyt laiskasti ja vastahakoisesti toiselta tienvierukselta toiselle osoittaen sitkeätä hitautta takaraajoissaan joka kerta, kuin jompikumpi niistä oli muutettava, mikä olisi voinut tuottaa sille aika löylytyksen, ellei ajajan koko huomio olisi ollut kiinnitettynä tarkastamaan, eikö Lettaa näkyisi tiellä.
Kun viimeinenkin toivo oli mennyt, kuului piiskanläimäys, johon oli säestetty paljon pontta, ja rattaat lähtivät mennä kolistamaan vinhaa vauhtia, kunnes pysähtyivät Krabben valkoisen kivitalon edustalle.
Hän tarkasteli turhaan alakerran ikkunariviä somine uutimineen, kutsuessaan kärsimättömänä muuanta poikaa ajamaan hevosen kestikievariin. Vain rouva Krabbe kurotti uteliaasti päänsä ja tukevat hartiansa kasvien välistä yläkerran avoimesta ikkunasta.
Hän ei löytänyt Alettea eteisestä ja kiiruhti saliin.
Ei sielläkään…
»Alette!» hän huusi.
Makuukamarin lukkoa kierrettiin hiljaa.
»Jakob, oletko vihdoinkin kotona», — hän tuli alakuloisena ulos huoneesta.
»Alette — mutta mikä nyt?»
Alette katseli häntä yhä kiihtyvällä mielenliikutuksella; kasvoissa kuvastui ukkospilvi, joka vain odotti hänen tuloaan purkautuakseen kyyneliin.