»Elä koske minuun, Jakob, anna minun olla… Olen niin pettynyt, niin syvästi pettynyt! Kuinka minä olen sinua odottanut, kulkenut tässä yksin kolme pitkää päivää! Kuuden, kaikkein viimeistään seitsemän aikaan sinä lupasit olla kotona, ja nyt on kello jo yli kymmenen. En tietänyt, tulisitko sinä enää ollenkaan kotiin.»
»Letta-parka, pikku raukkaseni.»
»Jos olisit edes hiukan ajatellut minua ja miten yksin olen ollut täällä» — häntä pyrki itkettämään kaikin mokomin ja hän puhui katkonaisesti ja niellen —. »Minä olin järjestänyt illallispöydän niin hauskaksi ja ajattelin, että meillä olisi oikein rattoisaa — sinähän olit ensimmäistä kertaa poissa! — olin ottanut esille kauniin pöytäkaluston, jonka saimme sedältä. Mitään en unohtanut. Ja sitten — mutta kaikki tämä on tietysti yhdentekevää sinusta, jolla on niin paljon muuta huolehdittavaa — pientä ja vähäpätöistä tietysti. Mutta minä — minulla ei ole yhtään mitään muuta kuin sinä, Jakob… Ja niin kuin minä olin iloinnut!»
»Mutta oma rakas vaimoni! Ymmärräthän, etten millään ehdolla päässyt ennemmin. — Minä vakuutan, Alette. Eräs talonpoika… Mutta kuulehan toki…!»
»Ja sitten tulivat rouva Krabbe ja neiti Dahl tänne istumaan koko illaksi, minua muka lohduttelemaan, kun olin niin yksin. He eivät lakanneet ihmettelemästä, mikset sinä tule, ja rouva Krabbe kertoi, miten siellä käräjillä juodaan ja pelataan ja eletään. Kaikki he ajoivat kotiinsa, vouti ja tuomari ja asianajajat — ihan kaikki! Tuskin uskalsin edes katsoa ikkunasta, etteivät vain luulisi minun olevan levottoman. Mutta sinä vain et ikävöinyt minua, et rahtustakaan. Olitko sinä tosiaankin unohtamaisillasi minut tykkänään Jakob?»
»Jospa tietäisit, miten olen voidellut tuota kyytihevosparkaa sinun tähtesi… Ja sitten tuli se talonpoika — oikea käräjäpukari, — en päässyt hänestä eroon.»
»Mutta Jakob, eivätkö nuo talonpojat voisi tulla sinun luoksesi konttoriin, muuten saattaa käydä niin, että pysyt vuoden umpeen poissa minun luotani. Sinä paha, paha poika!… Lupaatko, ettet koskaan enää anna minun odottaa tällä tavoin?»… Hän tarttui Jakobin käteen ja vei sen sydämelleen, joka sykki kiivaasti.
Hän oli joutunut istumaan Jakobin polvelle, mutta nousi äkkiä ja alkoi hengittää nenäliinaansa, jottei palvelustyttö huomaisi hänen itkeneen; hänen piti mennä keittiöön pyytämään tyttöä laittamaan illallispöydän kuntoon.
»Älä mene vielä — sinulla on tänään ylläsi tuo soma kukallinen esiliina, näemmä; se on kuin kirsikanpunainen vyö uumenilla — hurjan soma, annahan minä katson!»
»Luulet ehkä minun ottaneen sen ylleni vieraiden tähden?»