»Kenenkäs sitten?»
»Saattaisipa jonkin muunkin tähden — sehän se oli minulla sinä päivänä, kun menimme kihloihin. Etkö enää muista sitä, Jakob?»
»Erinomaisen kauniisti se käy vyötäisillesi, ei tiukasti ja kireästi, vaan niin joustavan pehmeästi…
»Anna olla, Jakob, ei minulla nyt ole aikaa.»
»Kuulehan» — hän kääntyi äkkiä ovelta — »minulla on iltapäivällä ollut esillä koko teekalusto, jonka saimme täti Tranelta, sokeri- ja kerma-astioineen, ja yksi äidin damastiliinoista pienine kirjailtuine salvetteineen, tiedäthän — ja sitte Ludvigin antamat teelusikat. Et usko, miten he katselivat; he olivat yhtä mieltä siitä, että niin yksityiskohtia myöten täydellistä uutta kotia he eivät milloinkaan ennen olleet nähneet. Neiti Dahl väitti, että oli mahdoton keksiä mitään syntymäpäivälahjaksi annettavaa. He kävivät makuuhuoneessakin, tiedätkö. Muuten rouva Krabbe ei ollut yhtä rakastettava, hän ei voinut ymmärtää, mitä iloa meillä enää oli jäljellä, kun näin alussa kaikki jo oli niin täydellistä.»
»Että mitäkö iloa meillä on jäljellä?… ha, ha, .. ho, ho, ho .. vai ei hän sitä voi ymmärtää, poloinen… Enkö ole nähnyt sinua ilmielävänä edessäni koko päivän ja enkö ollut ihan suunniltani, kun sinä et tullut minua vastaan etkä edes katsonut ikkunasta, milloin minä tulisin. Minun olisi pitänyt jäädä tuon talonpojan luo, niin olisikin pitänyt.»
»Sinä olet paha, Jakob, oikein paha sinä olet.»
»Ja sinä, Alette, olet niin ihana, ettet sitä itse tiedä — et tiedä, sen vakuutan…»
»Mutta etkö ollenkaan muista, että minun pitää joutua iltaruokaa laittamaan, ihan kiireimmiten.»
Notkea vartalo kierittelihen irti hänestä; mutta keskellä huonetta hän taas kääntyi: