— — Miten somasti hän olikaan järjestänyt illallispöydän, kun Jakob tuli ruokasaliin — kaksi pientä värillistä ruokaliinaa, molemmat siniset kodikkaat teekupit, sininen maitokannu, siniset munakupit, siniset vesilasit — ja sitte nuo kauniit hirvensarvipäiset veitset ja hopeahaarukat, — kaksi kutakin, kaikki niin pientä ja somaa ja hienoa…
Ja siinä hiukan syrjässä oli Jakobin keinutuoli, jossa hän kesäisinä iltapäivinä oli istunut lukemassa vaimolleen ja joka oli keinutellut heitä läpi kuherruskuukauden, kun he haastelivat ja uskoivat toisilleen elämänsä ja ajatuksensa, kertoivat lempensä sytynnän ensimmäisestä aavistuksesta asti. Yhä uudestaan he vakuuttelivat toisilleen, ettei mitään maailmassa voinut verrata siihen, että he kaksi nyt istuivat tässä samassa tuolissa keinuen yhdessä ja hengittäen samaa ilmaa. He sanoivat sen uudestaan joka päivä, milloin vain toinen heistä oli ollut käymässä kaupungilla tai Jakob istunut pari tuntia konttorissaan; oli niin sanomattoman suloista tuntea Aletten läsnäolo ikäänkuin ilmakehässä, tietää hänen olevan päivällisen laitossa tai nähdä hänen olkihattunsa nyökkäävän jossakin paikassa puutarhassa, tuolla alhaalla krassi- ja porkkanamaiden luona tai marjapensaiden keskellä. Ja hänen istuessaan konttorissaan työhönsä syventyneenä saattoi yht'äkkiä pieni oksa tai karviaismarjaraakale tulla tupsahtaa suoraan hänen papereilleen. Alette seisoi piilossa avatun ikkunan alla tai pisti päänsä esiin silmiä myöten ja nyökkäsi hänelle, jos kuka oli hänen luonaan. Miten keveästi hän liikkui hienoissa avokengissään — ja miten kaikkea muuta ihanampaa oli olla näin yhdessä!
Ja täten he olivat eläneet pienen puutarhan ympäröimässä talossa aina toukokuusta asti — eläneet mansikka-, viinimarja- ja karviaismarja-ajan. He olivat koristaneet pöytäänsä ensimmäisillä kevätesikoisilla, vaihtaneet nämä leukoijiin ja resedoihin ja sitten jonkin aikaa hekumoineet ruusujen runsaudessa. Nyt alkoivat neilikat kukkia; tänä iltana ne täyttivät pöydän kukkamaljakon, väkevinä ja tuoksuvina…
III.
»Tulen iltajunassa, pidä kaikki syrjäiset loitolla, saadaksemme jutella rauhassa.»
Näin kuului sähkösanoma. Jakobin vanha toveri, Jörgen Basberg Berven, oli aamupäivällä sähköttänyt pääkaupungista ollakseen varma siitä, että Mörk oli kotona.
Aluksi oli tämän sähkösanoman sävy Aletten mielestä tuntunut merkillisen likeiseltä ja ikäänkuin lähettäjällä olisi ollut jonkinlainen yksinoikeus Jakobiin ja — mutta olivathan Jakobin parhaat ystävät hänenkin ystäviään. He olivat asuneet samassa huoneessa ja vähistä penneistään auttaneet toisiaan siihen aikaan, kuin toinen lueskeli yliopistossa ja toinen harjoittelihen teknikoksi; he olivat tunteneet toisensa läpikotaisin, ja Jörgen Basberg Bervenin nimi toistui kuin loppukerto kaikessa, mitä Jakob kuvaili elämästään, siitä elämästä, jota hän oli elänyt, ennenkuin kohtasi hänet, Aletten.
Tuollainen vanha toveri, joka oli tuntenut Jakobin aina pojasta asti — suhde askarrutti suuressa määrin hänen mielikuvitustaan. Minkä näköinen hän oli? Ja mitähän hän pitäisi hänestä, Jakobin vaimosta? — Jakobin paras ystävä, hänhän oli kuin osa Jakobista, hänen hyväksymistään hän toivoi ja hänen suosionsa hänen välttämättömästi oli voitettava.
Nämä ajatukset jännittivät nuoren rouvan mieltä enemmän kuin hän tahtoi itselleenkään myöntää, ja koko päivän hän puuhaili vastaanottovalmistuksissa.
Tuon »parhaan» ystävän katseen hän näki edessään kaikessa, mitä hän teki — näki sen tutkivan ja tarkastavan häntä päästäkseen selville siitä, oliko vaimo, jonka Jakob oli saanut, kyllin hyvä ja arvokas hänelle.