Hänen piti pari kertaa mennä konttoriin Jakobin luo ja kiertää käsivartensa hänen kaulaansa. Ei hän mitään erityistä halunnut, hän sanoi. »Tahdoin vain tietää, että omistan sinut, että pidät minusta oikein, oikein koko sydämestäsi, enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa — pidäthän?…»

Ja illallispöydän hän järjestäisi niin hienosti ja samalla yksinkertaisesti sekä ruoan että tarjoilun puolesta — ei mikään viittaisi siihen, että hän tahtoi näyttää uutta kotiaan tai muuten kerskailla. Kaiken olisi oltava vain niin kovin kodikasta ja jokapäiväistä.

Siksipä hän useita kertoja tarkasteli itseään makuuhuoneen peilistä, tokko pieni soma hiuskoriste sopii — muutamia vaaleanpunaisia silkkinauhasilmukoita vain…

Kun Jakob illalla vihdoin oli lähtenyt asemalle ystäväänsä noutamaan, kuljeskeli hän levottomana huoneesta toiseen, puettuna keveään vaaleaan pumpulihameeseen, kaulassa pitsiröyhelöt. Hän tiesi, että illallinen oli valmiina, että teekeittiö hehkuvine hiilineen porisi tarjoilupöydällä ja palvelustyttö valkoinen esiliina edessään vain odotteli keittiössä tuodakseen ruoat pöytään.

Hän pysähtyi vielä parisen kertaa peilin eteen korjailemaan tukkaansa.

Miten kauan kestikin, ennenkuin juna tänä iltana saapui!

Hän kurkisteli vähän väliä ikkunasta, selaili nuotteja ja antoi sormien liukua koskettimilla — jos hän ehkä laulaisi illalla — ja käänsi ikkunalla olevan ruusun huoneeseen päin.

Nyt kuului vihdoinkin junan porhallus alhaalta, — viisi minuuttia yli kahdeksan kuten tavallista…

Miten huvitettu Jakob näyttikään olevan ajaessaan vanhoissa kieseissä ystävänsä rinnalla. Berven oli varmaankin kertonut jotakin hauskaa, jolle he molemmat nauroivat niin makeasti…

Ja kohta tämän jälkeen hän kuuli Jakobin puhuvan portaissa kovalla äänellä — siinä oli jotakin poikamaisen vallatonta; he nauroivat kumpikin omalla tavallaan, Berven ikäänkuin yskähtäen väliin.