Vihdoin he käänsivät tuolinsa vastatusten, niin että he käsivarsillaan vetivät pöytäliinan vinoon, ja Berven pyysi hajamielisesti saada teekannun siirretyksi pois takaansa.
Alette tunsi vähitellen kasvojensa jäykistyvän, — niin kokonaan liikaa hän tunsi siinä olevansa. He eivät kuulleet, kun hän tarjosi — silloin tällöin tuli vain jokin tyhjä kohteliaisuus ja Berven muisti virkkaa: »ehkä me vain Teitä pidätämme, rouva».
Ei muuta kuin liikeasioita — miten kummalla he saattoivatkaan innostua noin ikäviin asioihin… Ja sitten ihmetellä, minnehän maailman ääriin se tai se mainio mies ja toveri oli joutunut.
Jakob ei edes kertaakaan katsahtanut häneen koko aikana. Alette seisoi hetkisen hänen tuolinsa takana ja nojaten käsivarttaan hänen olkaansa antoi sormiensa lipua hänen tuuhean niskatukkansa läpi; kiusasikin tahallaan häntä hieman; mutta Jakob oli vain kuin poissa.
Ja kun he sitten vihdoin viimein nousivat pöydästä ja hälisten ja nauraen menivät saliin, niin Jakob tuskin muisti kiittää ruoasta. Sen verran käyttäytymistapaa oli toki Bervenissä!
Sitten tuli Jakob ovelle piippu kädessä ja huusi, että totitarjotin tuotaisiin alas huvimajaan; — »eikö niin, Jörgen?» — kääntyen tämän puoleen. Hän katsoi niin iloisena ja huvitettuna Lettaan, kuin olisi tämä ollut kaikkein hauskinta, mitä hän saattoi keksiä.
— Alette käveli taas yksin kodikkaasti järjestetyssä salissaan.
… Tuo Jörgen Basberg Berven, hän oli siis ollut Jakobin ystävä ja uskottu monta vuotta ennen häntä — ollut perillä kaikista hänen ajatuksistaan, jakanut hänen ilonsa ja vastoinkäymisensä…
Lopulti tuntui hänestä, kuin omistaisi Berven osan hänen Jakobistaan.
Hän johtui ajattelemaan tuolla kirjoituspöydällä olevaa sähkösanomaa — hänen mieleensä ei ollut juolahtanut ottaa sitä siltä kannalta; mutta oli se todella jotenkin häikäilemätön ilmoitus — oikein komentava — melkein kuin sysäys hänelle: nyt he tahtovat jutella kahden kesken!… »Kaikki syrjäiset», sanottiin siinä, — kuulosti siltä kuin hänkin sisältyisi siihen määritelmään.