Alette ei kestänyt enää; hän istahti ja itki harmista.
Tuolla hän vihdoin tuli! Alette kuuli hänen askeleensa autiolta kadulta ja sitten portaista, ja hän vilkaisi peilistä itkettyneitä kasvojaan.
Hän aikoi ensin hautoa silmiään, mutta jätti sen sikseen; Jakob saisi nähdä, miten hän oli itkenyt. Hän otti saalin ympärilleen ja istahti odottamaan; hän ei suonut Jakobille sitä lohdutusta, että muka välinpitämättömänä oli pannut maata.
Jakob tuli hilpeänä sisään ja aloitti mitään aavistamatta hellästi:
»No, vieläkö valvot, Letta hyvä? Ja minua odottaaksesi? Olisit vain pannut maata … mutta sellaisiahan te naiset olette. Et usko, miten olemme jutelleet. Ei hän ole mistään kotoisin, ennenkuin pääsee hänen kanssaan kahden kesken. Mitä hän pöydässä puhui, se ei ollut minkään arvoista. — — Mitä — etkö pitänyt hänestä … jonkin kokkapuheen tähdenkö? Minä sanon sinulle, että tulet pitämään hänestä yhä enemmän, mitä enemmän häneen tutustut; hän on nyt kerta kaikkiaan naisseurassa vähän hermostuttava. Mutta Letta — käännytkö pois minusta? Työnnätkö minut luotasi? Onko hän … olenko minä… Mutta Letta-kulta, kuulehan toki!»
»Niin, jatka vain, kuten olet tehnyt koko illan.»
»Minä? — oletko jostakin pahoillasi, olenko loukannut sinua jollakin tavoin?»
»Eihän toki, Jakob, miten voit sellaista ajatellakaan, — ylenkatsonut minua vain koko illan … ja sinä tiedät hyvin, etten minä voi puoliani pitää. Luulin todellakin, että tahdoit näyttää, että sinulla on vaimo talossa. Mutta en totta tosiaan saanut paljon huomiota osakseni; melkeinpä häpesin palvelustytön edessä, joka huomasi, miten liikaa minä olin.»
»Olisit vain sanonut minulle sanan, antanut minulle viittauksen … siitä on niin kauan, kuin tapasimme toisemme, näetkös. Ja Jörgen on nyt kerta tuollainen, unohtaa kaikki.»
»Jörgen ja Jörgen — mitä minä tuollaisesta huonosti kasvatetusta miehestä välitän… Mutta sinä et voi tarkoittaa, ettet ymmärrä olleesi sydämetön, Jakob!» — hän nousi ja katsoi häntä silmiin liikutuksesta ihan kalpeana.