»Minäkö sydämetön … sinua … sinua kohtaan?»
»Oh!» Hän kääntyi pois kohauttaen olkapäitään ikäänkuin tahtoen päästä hänestä vapaaksi — ja vaipui taas istumaan.
»Mutta Letta, kuulehan toki!»
Letta tuijotti epätoivoisena käsiinsä, joita hän lujasti puristeli; hän nähtävästi ei tahtonut tai voinut kuunnella Jakobia, huokasi vain vähän väliä…
»Mutta mikä ihmeessä sinun on? Jokin on siis kovin sinuun koskenut?»
»Sano minulle suoraan, Jakob, oletko puhutellut minua tai edes katsonut minuun koko tänä iltana?»
»Enkö ole — olenhan, Letta; mutta katso, ensi kerran taas tapasimme — — —»
»On tosiaankin hyvin mairittelevaa minulle, että sinulla on niin paljon uskottavaa ystävällesi. Ja kun sinä lisäksi niin selvästi osoitat, miten aivan liikaa minä olen, minä, vaimosi —».
»Oh, Letta, elä nyt rupea liioittelemaan! Ikäänkuin sinä et tietäisi, että kannan sinua käsilläni, rakastan sinua niin, että — minä vain en ymmärrä, mistä tämän kaiken olet nyt päähäsi saanut. Minä tulen kotiin niin iloisena» —.
»Niin, polje minua vain oikein jalkojesi alle! Osoita vain oikein selvään, miten liikaa minä olen, koska se sinua niin huvittaa. Mutta sen minä sanon sinulle, Jakob, että huomenna minä en astu jalallanikaan ruokasaliin. Voitte syödä aamiaisen kahden kesken, niinkuin söitte illallisenkin; — riittää, palvelustyttö on tarjoamassa.