»Mutta Alette —»
»Pääsen siten ainakin tuntemasta, miten ylenkatsottu minä olen… Oh, sinä olet loukannut minua niin syvästi, niin syvästi, Jakob!» — Hän kumartui ja painoi nyyhkyttäen kasvot käsiinsä, ja Jakob koetti turhaan niitä irroittaa.
»Mutta etkö nyt ymmärrä, että omiin liikeasioihinsa hän oli niin kiintynyt, — hän aikoo panna täällä pystyyn jotakin uutta. Täytyyhän sinun toki käsittää, että on olemassa liikeasioita, joissa naiset eivät juuri voi olla mukana…»
Alette kavahti tuolissa suoraksi.
»Kyllä olet koko juristi, Jakob! Nyt tahdot selviytyä asiasta — nyt hän on vain liiketuttava! Sinä tiedät ihan hyvin, mitä minä tarkoitan. Olisit vain sanonut minulle, että minun paikkani tulee vasta sen ja sen ystäväsi jälkeen… Mutta minulla ei ole ketään muuta, josta pitäisin enemmän kuin sinusta», hän puhkesi hillittömästi puhumaan —. »Elä koske minuun, elä koske… Tämä on niin häpeällistä, niin häpeällistä!… En tiedä, minne tämän jälkeen pakenen…»
»Minne sinä pakenet? Onko sinulla muualla olopaikkaa kuin minun luonani, Alette?… Elä nyt enää ole suutuksissasi, kuulehan… Myönnän olleeni kovin ajattelematon, oikein kauhean itsekäs sinua kohtaan — miten vain tahdot; — mutta katsahda toki minuun. Saat nähdä, että huomenna on toisin. Ja Letta, ethän sinä nyt niin huikean hullu ole, että todellakin luulet minun pitävän kenestäkään ihmisestä edes lähimainkaan niinkuin sinusta… Tämä on niin kaunis, Alette»… Letta makasi yhä hänestä pois kääntyneenä, käsivarsi, johon Jakob oli tarttunut, selän takana. — »Sinähän ymmärrät, etten salli kenenkään olla sinulle epäkohtelias. Voit olla varma siitä, että korjautuu se asia, minä kyllä —»
»Ethän vain aio hänelle mitään virkkaa?» kysyi Alette katsoen pelästyneenä Jakobiin.
»Virkkaa — en, mutta minä —»
»Ja sitten *hän* rupeaisi armolliseksi — se vielä puuttuisi»…
»No, en virka mitään.»