»En pane jalkaanikaan ruokasaliin.»
»Kyllä sen sentään teet, ystäväni — tahtoisinpa nähdä sen rouvan, joka voi herättää kunnioitusta siinä määrin kuin sinä. Sinussa on jotakin erikoista, Alette… Niin, sen sanoi Jörgenkin. Hän oli oikein ihastunut sinuun, tiedätkö. Me puhuimme sinusta myöhemmin sangen paljon.»
»Elä luule, että minä rahtustakaan välitän siitä, mitä hän minusta pitää tai ei pidä. Minä välitän vain sinusta, Jakob!» Hän kiersi käsivartensa Jakobin kaulaan. — »Sinä et saa hänelle hiiskua tästä sanaakaan — lupaathan sinä sen»…
* * * * *
— Aamiaista syötäessä — hieman kiireisesti, koska Jakobin oli jouduttava konttoriin — katseli Jörgen Berven tutkivasti milloin isäntään, milloin emäntään. Hän tunsi ilmassa jonkinlaisen viileyden, niinkuin ukkosilman jälkeen, joka on purkautunut jossakin läheisyydessä; eräänlainen tyynempi, hieman muodollinen ystävällisyys vallitsi nyt eilisen vapaan, vallattoman toverillisen hilpeyden asemesta. Jo silloinkuin Letta soma aamupuku yllään astui sisään reippaana ja miellyttävänä, kädessä ruokaliinan peittämä muna-astia, ja kysyi, miten hän oli nukkunut, luuli Berven huomaavansa itkun jälkiä nuoren rouvan silmäluomissa. Ne tuntuivat ikäänkuin teennäisiltä, näin aikaisin aamulla; mutta lemmon suloinen tuo rouva oli ja komea ryhdiltään, jonka hän erinomaisesti osasi päästää näkyviin.
Päivällispöydässä Jakob oli hyvin huomaavainen ojentaen ystävälleen liemilautasen, jonka rouva oli täyttänyt, ja koetti lakkaamatta saada vaimonsa mukaan keskusteluun. Hän kyseli ja jutteli hänen kanssaan paistista, kun se tuotiin pöytään, ja kiinnitti huomionsa siihen, miten Letta sitä leikkasi — Jakob, joka ei koskaan ajatellut, mitä hän söi. Ja sitten hän keskeytti Jörgenin, kun tämä yritti taas puhua liikeasioista. »Niistä myöhemmin», hän sanoi, »ymmärräthän, ettei Alette tahdo istua tässä sellaista kuuntelemassa. Konttorissa, ennenkuin lähdet.»
Ja sitten he keskustelivat pääkaupungin naisista ja tapahtumista, ja teatterista ja kaikesta sellaisesta, mistä Jörgen ei välittänyt hituistakaan eikä Jakobkaan — sen hän huomasi.
Oliko mies jo joutunut tohvelin alle?…
IV.
»Huh!»… Alette ripsautti musteen pois hienovartisesta kynästään, — »en todellakaan tiedä, mistä kirjoittaisin… Että tänään on harmaa syksyinen ilma, että katu tuolla ulkona on yhtenä sohjona, johon puiden keltaisia lehtiä on sotkeutunut — siinä kaikki, mitä kykenen saamaan kokoon; entä sitten, — en totta tosiaan tiedä, mitä muuta minä Ingeborg Gramille kertoisin.»