Hän otti kirjan, joka oli avattuna hänen edessään pöydällä, ja käänsi keinutuolin niin, että valo lankesi puoleksi takaapäin.
»Tahdotko, niin luen sinulle Konstance Kjönigin kirjeen? Hän kirjoittaa kokonaista yksitoista sivua, ajattelepas, — kaikenlaisista sen puolen asioista.»
Jakob nosti hiukan vastahakoisesti katseensa kirjasta… »Enhän minä ollenkaan tunne häntä. Ja tuollaiset pitkät … hm … kirjeet … täytyy olla erityisellä tuulella niitä kuunnellakseen, näetkö… Jätä se nyt tänä iltana, Letta; voimmehan me lukea sen joskus toiste.»
Alette nousi hiukan hitaasti ja seisoi hetkisen katselemassa uuninsuussa leikkiviä liekkejä, miettien mitä hän nyt tekisi; otti sitten vähän epäröiden virkkauksen, mutta laski sen kohta taas käsistään.
»Mitähän, Jakob, jos tänäkin iltana ottaisimme vähän hilloa?»
»Hilloa — niin, ei hullumpaa, tuo tänne vaan.»
»Vadelmia vai mansikoitako?»
»Mitä vaan tahdot, molemmat ovat hyviä, — mitä sinulla on runsaammalti.» — Hän oli taas syventynyt kirjaansa.
Tuokion kuluttua Letta palasi tuoden pienellä somalla tarjottimella kaksi lautasta lusikkoineen:
»Tässä on vadelmia ja tuossa mansikoita, saat valita, kumpia tahdot; enkö olekin sinulle hyvä, Jakob?»