Ole Elgesäter oli ensi aluksi saanut melko ryypyn odotellessaan…
»Noilla käsillä ei ole moneenkaan pataan tartuttu», hän huomautti, kun
Alette tarjoili lientä pöydässä; — suora mies ja hieno kohteliaisuus.
»Meillä maalla eivät naiset niin vähällä pääse.»
»Onko Teillä montakin palvelijaa, Ole Elgesäter?» Alette kysyi.
»Onhan niitä — ei niistä aina niin tarkkaan voi lukua pitää — neljä, viisi piikaa ja pari, kolme renkiä arkioloissa. — Talli ja navetta, katsokaa; — ja sitten talon ruoassa parikymmentä torpparia vaimoineen heinän- ja elonkorjuuaikana — ja sitten on heille laitettava eväät mukaan metsänhakkuuseen ja ajoihin lähdettäessä.»
»Niin, katsokaa, Ole Elgesäter, minulla on vain yksi palvelija.»
»Mutta sen sijaan Te ostatte maidon ja ruoan ja vuokraatte hevoset ja koko talon — kaiken tuon saa rahalla… Minun vaimostani tuntuisi kaiketi kummalliselta, jos hän yks' kaks' joutuisi noin valmiille. Hän vain pyörisi lattialla kangaspuiden tyhjän paikan ympärillä. Kullakin omat tapansa ja kasvatuksensa… Mutta on sitäkin, josta ei kaupunginnainen maksamallakaan pääse — äh — häh» — hän iski veitikkamaisesti silmää nuorelle aviomiehelle — »kukaan ei hänen eteensä kanna lapsia»…
Hän näytti oikein nauttivan. Nuo vilkkaat silmät katsahtivat merkillisesti Aletten puoleen, ikäänkuin hän olisi odottanut tältä saavansa erityistä tunnustusta syvämielisyydestään.
Alette joutui nähtävästi hämilleen näiden tutkivien silmien edessä.
Ehdottomasti hän piilottautui liemimaljan taakse.
»Tehän olette ollut naimisissa monta vuotta, Ole Elgesäter?» — käänsi
Jakob puheen toisaalle.
»Olin vasta täyttänyt seitsemänkolmatta, kun sain Elgesäterin talon Olean kanssa. Ja sen jälkeen on kaikki käynyt hyvin, niin että tyytyväisiä olemme, ei ole syytä muuhun. Ole Elgesäterin tarvitsee vain pyöräyttää nimensä paperilappuun, niin saa sillä vapaasti mennä pankkiin kuka hyvänsä.»