»Ja nyt hän taas aikoo ostaa metsää, Alette, ja melkoisen ostaakin.»
»En kurota pitemmälle kuin kukkaro kestää — silloin sitä ainakin tietää omistavansa sen, minkä omistaa… Mutta mitä sanotte siihen, rouva, että otan miehenne mukaani illalla? Tahdon aina asiat heti päätökseen, se on minun tapojani. Siten voimme saada kaupan suoraksi ja paperin allekirjoitetuksi Kjölbergissä jo ylihuomenna. Ei hänellä Elgesäterissä mitään hätää ole.»
»Nytkö jo tänä iltana?» Alette kääntyi säikähtyneen Jakobin puoleen.
»Vapaa kyyti ja vapaa hoito minun seurassani ja palkkio lisäksi — heh—he —» hän nauroi; hän oli hiukan käheä kuin olisi kaulan lihavuus häntä vaivannut; — »se ei ole pahinta, mitä voi tapahtua miehelle, joka hm—hm» — taas hän iski silmää veitikkamaisesti Letalle — »saattaa saada sellaisia asiatuttavia, jotka eivät maksa… Ette te elä pelkästä ilmasta, e—ei».
Oli niin hupaista, että viimeiset varmasti todet sanat katkaisi yskä…
»Tulee ottaa vastaan, kunnes kuorma on täysi.»
Jakob huomasi, että Alette istui itku kurkussa ja silmät maahan luotuina, koettaen peittää harmiansa.
»Mitä Te siitä sanoisitte, jos odottaisimme huomisaamuun, Ole Elgesäter?
Voin olla lähtövalmiina vaikkapa viiden aikaan, jos tahdotte», koetti
Jakob esittää.
»Seitsemän peninkulmaa omalla hevosella»… hän pudisti päätään; — »nyt on kuutamo ja jos ajamme jokea pitkin, olemme Bergsätissä tänä iltana — hän on minun lankoni, Hans Bergsät. Sitten olemme kotona Elgesäterissä hyvissä ajoin huomenna… Vähän minulla vielä on toimitettavaa kaupungilla… Asianajaja on hyvä ja hankkiutuu valmiiksi viimeistään kello kuudeksi illalla.» Hän otti esille paksun hopeakellon kotelosta; — »niin siihen aikaan tulen isolla reellä oven eteen.»
»Niin, niin, — rouva ei kyllä näy siitä oikein pitävän!» pisti hän leikiksi, kun hän jotenkin iloisella päällä ja kasvot pakkasilmasta punoittaen otti jäähyväiset ja meni konttoriin hakemaan päällyssaappaitaan ja sudennahkaturkkiansa. — »Me käärimme hänet kuin kapalolapsen — hyvään karhuntaljaan… Olea oli myöskin tuollainen … ensimmäisenä vuonna kuin olimme naimisissa, ja hän aina kuvitteli, että jäällä juoksentelee paljon viirunaamoja, mutta sitten se pelko hävisi», kuului vielä eteisestä.
— — »Ymmärsit kai oikein hänen sukkeluutensa, Letta?» kysyi Jakob sisään tullessaan.