Jakob käveli lattialla puhellen innokkaasti Konstancen kanssa.
»Sammuta se vaan, Aletie; ei näy työstä enää tänä iltana tulevan mitään…»
… »Vai niin, Te panette rahanne elinkorkolaitokseen?» hän jatkoi huvitettuna.
»Yksinäinen tyttö, kuten minä, seisoo aivan toisin omilla jaloillaan, kun hän tietää tulevaisuutensa turvatuksi.»
Hän istui keinutuolissa niska patjaa vasten, ja kun hän kumartui asennostaan eteenpäin ja jutteli innoissaan, muodostui hänen vaaleihin kasvoihinsa pari hymykuoppaa, joilla tuskin oli mitään tekemistä lemmentunteiden kanssa.
»Niin, niin», myönteli Jakob miettivästi, »olenhan minäkin vähän säästöjä koonnut … ja usein on ollut sangen vaikea ratkaista, minne ne sijoittaa. Ja olen tullut siihen päätökseen, että täytyy luottaa sen paikkakunnan olosuhteisiin, jossa työskentelee, ja kulkea niiden mukana — uskoa metsään… Mitä, neiti Konstance, ettekö luule, että siinä liikemies tekee järkevästi?»
Alette seisoi hetkisen kuunnellen heitä… Ihan he täydellä todella keskustelivat liikeasioista.
»Ja niin minä olenkin tehnyt pienen alun ostamalla pari metsäpalstaa. Ne saavat kasvaa. Se on säästökassa sekin.»
»Ei, mutta Jakob! — Etkä sinä ole siitä minulle virkkanut mitään.
Ettäkö meillä todellakin on kaksi metsää?»
»On kyllä, — kaksi kertaa tuhat kruunua on minulla sijoitettuna, ihan Bervenin metsän viereen Länsijoen varrelle. Ja jos minä saan vähän lisää varoja kokoon tänä vuonna, panen nekin sinne! — Katsotte minuun, neiti Konstance, ikäänkuin luulisitte minua keinottelijaksi! — olkaa huoleti. Mutta hiukkaisen, — hiukkaisen pitää toki uskaltaa panna yhden kortin varaan, jos mielii jotakin voittaa — vai mitä arvelette, neiti? — Muutenhan voisi rahansa yhtä hyvin pankissakin pitää»…