Hän nosti pojan syliinsä.
»No, no, muruseni, älä itke! Olin paha sinulle, niin olinkin… Mutta me jäämme yksin, näetkö. Sama se meistä — ja vieraissa on hauskempaa… Olet uninen, pikku raukkani; äiti panee pojunsa nukkumaan»…
Poika, joka kerran oli päässyt itkun alkuun, nyyhkytti vielä, kun Jakob seurustelupuvussa tuli sisään.
»Hyvää yötä molemmat», sanoi hän suudellen heitä kiireesti. »Ole nyt kiltti äidille, pikku mies… Kaipaan vähän juttelua. Ja onhan Konstancekin haettava.» —
— — Seuraavana aamuna kuvaili Konstance aamiaispöydässä mitä sukkelimmalla tavalla eilisiä kutsuja. Hänellä oli koko joukko asioita kerrottavana ja alituiseen hän vetosi Jakobiin, osoittaakseen, ettei hän liioitellut. Silmien tummentuessa puoleksisuljettujen luomien alla ja kasvojen hymyilemättä hän keikisti päätään taaksepäin ikäänkuin hänen ei tarvitsisi muuta kuin viitata saadakseen asiat koomillisiksi, ja Jakob söi ja nauroi ja myönsi tyynesti:
Ei, kyllä sitä ei voi kieltää; Konstance oli eilen pistänyt oikeat lasit hänen nenälleen.
Viimeisen kerran hän nyt oli siellä käynyt ennen lähtöään, Konstance päätti huokaisten. Ja kyllä he olivat pitäneet huolta siitä, ettei hän heitä unohtaisi.
»Mitä Te sanotte — ettehän aikone meitä vielä jättää?» huudahti Jakob lämpimästi.
»Lokakuun lopussa; eihän siihen enää ole pitkäkään aika»; hän painoi vaalean päänsä, jossa kiharat kiersivät korvanjuuressa, alas lautasta kohti.
Alette oli tämän viimeisen keskustelun aikana noussut jotenkin äkkiä.
Hänellähän oli lapset ja aamuaskareet hoidettavina.