»On kai aika pyytää häntä jäämään meille talveksikin», lausui Jakob tultuaan hänen perästään makuukamariin.
»Ja onhan onni, että meillä on hänen apunsa käytettävänä talossa nyt, kun sinäkin alat olla noin huonossa voimissa» hän jatkoi, kun Alette ei vastannut.
»Niin, sen kyllä ymmärrän, että sinusta talo tuntuisi merkillisen tyhjältä ilman häntä», hän vihdoin virkkoi oudon hiljaa; hän ei kääntänyt päätään Jakobiin päin, järjesteli vain yhä laatikkoon lasten vaatteita.
»Mitä nyt tuolla taas tarkoitat?» kysyi hän ärtyisästi — »sen käytännöllisemmin ei asioita juuri voi järjestää — hän on ystäväsi, jonka tunnet perin pohjin ja johon voit luottaa.»
»Niin, sinä olet todellakin huolehtivainen, Jakob — ainakin siinä suhteessa»… hän verkalleen vastasi.
»Sinun tähtesi — tietysti!» —
»Eikö mitä, Jakob!» Hän suoristautui äkkiä ja katsoi Jakobia silmiin — »et minun, vaan itsesi tähden. Älä vedä suutasi hymyyn — minä muka olen mustasukkainen tai kadehdin häntä.»
»Minusta tuntuu, etten ole sanonut mitään, Alette! — en sanaakaan.»
»Et ole, — mutta minä tiedän kuitenkin niin erinomaisen hyvin, mitä ajattelet… Ja sano mitä tahdot, mutta loukkaavaa on vaimon nähdä toisen anastavan hänen paikkansa miehensä uskottuna.»
»Uskottuna? — Siksikö, että hän on sukkela ja huvitettu juttelemaan käytännöllisistä asioista. Ei siis pitäisi seurustella ihmisten kanssa, jotka ovat hauskoja — tai sukkelia — tai huvitettuja jostakin, kun kerran on naimisissa?»