Roosasta tuntui kuin hämärä tuttavuus olisi välähtänyt eräistä kasvoista. Hän laski tappumen pyykkituolille ja katseli lautalle.
Johtuipa hänelle nyt mieleen eräs ilta, eräs liepeä ja herttainen kesä-ilta, takaperin vuosia kaksi. Tyyni oli silloin metsä ja lahti, tyyni kuin yllä korkeuden sinilaki. Ja viulun ihanasti ja raikkaasti helkkyessä tanssittiin huimaa katrillia sileällä nurmella tuolla putouksen alapuolella. Tuntuupa aivan kuin unelmalta, lystiltä ja kauniilta, jossa aatokset mielellään pysäävät ja viipyvät. Ja tuo solakka, uljas tukkipoika, jonka kanssa hän tanssi katrillia… Eipä hän tullutkaan viime kesänä, vaikka niin lupasi… Oikeinpa Roosa odotteli häntä… Taikka ei juuri odotellutkaan, tuntuihan vaan niin omituiselta… Olisi Roosa kumminkin suonut, että hän olisi tullut… Kentiesi tuo on hän… ainakin on hyvin hänen näköisensä…
Roosa ryhtyi jälleen työhönsä.
Nytpä jo lautta on ihan rannassa. Muutamia miehiä tuli veneellä lautalta rantaan kiinnittämään köyttä rannalla olevaan suureen koivuun.
"Pane touvi lujasta kiinni sinne koivuun, Kosti", kuului, päällikön ääni lautalta, "virran henki lenkää pitkältä. Jos lautta pääsee irti, niin sen virta vie. Sitte taas rahkaa niinkuin Tirrosen lautta viime kesänä. Sitoivat lauttansa huonosti kiinni ja virta kiskoi sen alas koskeen. Taivas sitä rahkaa! Ei millään voimalla tahdottu saada sitä napitetuksi. Ihan henkensä kaupoilla sitä sitte miehet päästelivät. Pane kovasti kiinni, Kosti; kierrä touvi moneen kertaan koivun ympärille ja sitte vasta vedä solmuun!"
Kosti teki työtä käskettyä. Toiselle puolen joen suuta vietiin myöskin touvi ja kiinnitettiin lujaan jykevään kantoon. Ja seisahtipa lautta ihan paikalla. Eipä kosken hiljainen veto voinut sille mitään.
Sitte miehet astuivat lautalle ja alkoivat tehdä kukin askareitaan. Toiset päästivät hevosta valjaista ja kaatoivat kauroja säkistä pönttöön, toiset pistivät piippuunsa ja tikkusilla sohivat tulta nuotiosta, päällikkö selaili kirjojaan lautamajassa, mutta Kostin silmä oli kiintynyt laiturille. Hän meni lautan toiselle syrjälle, ja istuutui tyhjälle nelikolle ja askaroitsi nysänsä kanssa, joskus silmäillen laiturille. Tyttö tuntui hänestä niin tuttavalta…
Kosti oli syvissä mietteissä. Hänen aatteensa liitelivät erään kesän — kaksi vuotta sitte — herttaisiin iltoihin, jolloin niinikään laskettiin Rauhakoskesta tukkeja alas. Kaksi vuotta jo siitäkin mennyt. Missähän se aika on kulunut… Viime vuoden voutina pulskassa Hämeen pappilassa, tänä vuonna tukkimiehenä taas… Niinhän se aika kuluu. Ikävä se oli viime vuosi. Eikä nytkään ole lautalla ollut niin hauska kuin ennen. Olihan sitä toissa kesänä paljoa hauskempi… Silloinhan oli lautalla tuo kuuluisa viulunsoittaja Wälinen. Hän se pelaili ja liverteli kaiket illat, ja se kuului niin verrattoman kauniilta tyvenellä järvellä, että sitä oikein mielihyvillään kuunteli. Ja useinhan sitä tuli rannalle parvi naisiakin kuulemaan Wälisen verratonta soittoa. Silloinpa vasta peijakkaan lysti oli… Toisinaan sitä rantanurmella tanssiksikin pistettiin… tallattiin väliin heinäniittyäkin, ja usein alkoi aurinko ensi säteitään pilkistellä kun maata käytiin… Olihan se hauskaa aikaa… Ja pysähtyivät nyt Kostin aatteet erääsen kesä-iltaan, tai paremmin yöhön, jolloin tuolla kosken alapuolella tasaisella nurmella "laskiaisia" iloisesti tanssittiin. Olihan se lauha kesä-yö, ja tummana seisoi metsä järven rannalla ja heikosti hilluvia tähtiä näkyi taivaan kannella… Ja Kostiin katseli hämärässä kesä-yössä tummain ripsien alta kaksi ruskeata, lempeätä tähteä, joita hän ei ole koko kahtena pitkänä vuonna voinut unhottaa…
Kosti katseli laiturille… Tummat ripset ja suuret ruskeat silmät… solakka vartalo ja hehkuvat posket… Hän se on… juuri hän… Kosti tunsi levottomuutta ja tuommoista pientä kirvelyä rinnan alla… taikka ei se sentään juuri kirveltänyt… olihan vaan niin omituista…
Hän sytytti piippunsa, joka oli sammunut. Kaikkialla oli niin hiljaista. Tuolta alhaalta vaan kuului kosken pauhu, joka tyvenessä illassa tuntui niin jylhältä ja valtaisen mahtavalta. Majasta kaikui toverien nauru ja melu ikäänkuin he väittelisivät. Tuo tuntui niin "raa'alta ja ilkeältä keskellä hänen suloisia muistojaan. Se oikein häiritsi häntä. Hän päätti tehdä puhetta tytön kanssa. Vieläköhän tuo edes tuntee… Entäpä jos tuntisi!… Niin, mitäpä sitte?… Mutta tuskinpa tunteekaan. Tuskinpa enää muistaa nimeäkään…