Tukkipojan palaus.
Tyyni ja hiljainen oli ilta.
Aurinko jo läheni lännen metsän reunaa. Puolen tunnin matka taisi sillä vielä olla puitten latvoihin. Päiväntakaisissa laaksoissa alkoi jo leuhahdella illan viileät henkäykset. Taivas oli puhdas ja vaalean hiilakka. Pieninkään tuulen henki ei puistellut puitten lehtiä.
Yhtä tyynenä kuin luonto muukin lepäsi Rauhalahti korkeain, jylhäin kallioseinäin sylissä, jotka, varsinkin pohjoisella sivulla lahtea, kohosivat valtaisiksi vuoriksi. Pitkältä ei lahdelmaa sopinut nähdäkään, sillä noin virstan päässä Rauhajoen suusta teki se äkkinäisen käänteen oikealle ja katosi kallioitten ja metsäin syliin. Niin alhaiselta ja hautamaiselta näytti lahti. Ja kun sousit sen varjoisaa pintaa Rauhajoen suuhun, jota myöten lahdelman tummanvälkkyvät aallot kuohuten ja pärskyen hyppelevät alas W—veteen, niin luulitpa soutavasi jotakin erämaahan eksynyttä lampea. Syvä juhlallisuus täyttää mielesi katsellessasi noita korkeain metsäin ja kallioitten luomia varjoja, niin tummia ja surullisia, kirkkailla aalloilla, ja tuntuupa sinusta kuin jos kulkisit syvyyden pohjukoilla, vaikka Rauhalahti on melkoisen paljoa korkeammalla W—vettä.
Siihen aikaan milloin metsänhaaskaus maassamme oli kunniansa kukkuloilla ja jokainen ken taisi nimensä piirtää "tukkiherra", oli tämä suurten tukki-summien kulkutienä kohden rahamarkkinoita. Kymmentuhansittain kesässä silloin vankkoja satavuotiaita mänty- ja kuusivanhuksia hyppeli alas Rauhajoen vaahtopäitä kuohuja. Oli silloin miehiä Rauhajoen äyräillä — tukkipoikia, uljaita ja reippaita. Silloin oli myös syrjäinen Rauhalahti- ja koski tavallaan liikkeen varrella.
Aivan kosken niskassa, korkealla ja päiväsuisella kallion kielulla, oli jotakuinkin uhkea sydänmaan torppa. Rauhalahti oli sen nimi, sen asuja ja isäntä torppari mahtavan Koivuniemen alueella, Taavi Heikinpoika, joka ihan korvesta on raivannut ja rakentanut tämän torpan ja alhaalla joen äyräällä olevat peltotilkut.
Kosken niskassa, lähellä sitä paikkaa, mistä koski alkaa pyörteinä alas kieriellä, on pieni laituri. Nuori tyttönen siinä pyykkiä huuhtelee ja "tappumoitsee". Pyrynä hän pyörittää vedessä vaatetta, heittää sen sitte pyykkituolille "tappumoittavaksi", jonka jälkeen hän taas huljuttaa sitä vedessä, ja kauas etenevät tyvenessä vedessä somana piirinä laineet tytön molskinasta. Ja ylös töllille kiipeävä ruispellon aita on jo puolitiehen saakka täynnä puhtaaksi pestyjä vaatteita. Viehättävä on tuo impinen, luonnon somistamana sellaiseksi kuin hän on. Eikä luonto olekaan ollut niukka antimissaan häntä kohtaan. Ruskeat tuliset silmät leimuavat tummien ripsi-kaarien alla. Tukka, tumma kuin Pohjolan kesä-yö, riippuu kahtena somana palmikkona hartioilla. Posket verevät ja täyteläiset, kasvot paremmin pyöreät, vartalo pitkä ja solakka. Hänen ruunin sarssiläninkinsä hihat ovat käännetyt ylös lähelle olkapäitä, ja kauniit valkoiset ja pullakat käsivarret ovat ihan paljaat. Onpa hänellä helkkyvä äänikin; kun hän joskus lauluun hyrähtää ja kaiku sitä tuolla vuorella lahdelman toisella puolen monistelee, matkien laulun monet mutkat ja liverrykset, niin kuuluu se oikein kauniilta. Joskus hän silmää, käsi otsalla suojelemassa silmiä auringon säteiltä, lahdelle päin, joka ylt'yleensä tyynenä kuin peili välkkyy. Ja kahta kauniimmalta silloin näyttävät käden varjostamina hehkuvat posket. Ja silloin hän laulaa:
"Aallot ne loikki lahden poikki, vaikk'ei aivan kovaa;
Onhan tytöllä kultakin, vaikk'ei viel' iki oma".
Arvaatte kai jo, että tuo sulokuva kesäisen luonnon keskellä on Taavi
Rauhalahden tytär. Hänen nimensä on Roosa.
Juuri kun auringon alareuna oli metsän syrjään pääsemässä, alkoi kallioseinäin välistä pistää esiin tukkilautta. Lautalla oli tuli, josta savu nousi melkein pystysuoraan kohden puhdasta korkeutta. Etusyrjällä sitä oli lava, jossa hevonen kiersi muutaman sylen suuruista rataansa, ja keskemmällä laudoista naulattu maja, joka laskevan auringon punassa loisti keltaiselta ja komealta. Hiljaa kulki tuo matkue, mutta varmasti ja voimakkaasti. Eikä päivä ollut vielä kauan maillaan ollut, kun lautta jo oli niin lähellä rantaa, että tyttö selvästi saattoi eroittaa miesten ruskettuneet kasvot.