"Kannu viinaa on vetona. Puolen siitä saat, jos lähdet koetukseen."
"Niin, koetukseen. Saisihan sitä lähteä. Kunhan sidon saapasremmini".
Näitä puhui Kosti vaan huulistaan. Sydämessään ajatteli hän: Roosa muistaa vielä! Roosa ei ole minua unohtanut!…
Kosti nousi. Toverinsa menivät takaisin majalle. Roosa katseli lautalle ja hymyili. Kosti huomasi sen… Alas ensimmäisestä putouksesta tukin selässä… Sen hän teki toissa kesänä. Se on urostyö, johon harva tukkipoika kykenee… tuskin yksi sadasta… Se on huimaa menoa kiitää keskellä kuohuja… Mutta sydän on nyt kuin irti… se on niin keveä… kiitää ja lentää se tahtoisi aaltojen hurjassa tyrskyssä… Ja Roosa katselee miten tukki luikuu kuohujen välitse ja miten taitavasti se estetään kiviin käymästä… Tällaisia liikkui Kostin mielessä sitoessaan "saapasremmiään" majan edessä ja toveriensa yhä väitellessä kokeen onnistumisesta.
"Ota tukki mikä haluat", sanoi Mattsson.
"Otan tuon pitkän, se paremmin kannattaa. Puetelkaahan se puomien alitse".
Painettiin sitte tukin pää puomin alle miehissä ja sysättiin sen alitse väljälle vedelle. Kosti hyppäsi puomilta tukille, jonka selässä hän näytti olevan kuin kotonaan. Ensin hän toveriensa nauruksi teki kaikenmoisia lystillisiä liikkeitä ja käänsi sitte tukin pään kosken suuta kohden. Virran veto jo alkoi kuljettaa matkuetta putousta kohden. Kosti vilkaisi laiturille. Roosan silmät seurasivat häntä…
Jo alkoi virta verkalleen vetää rohkeata retkeilijää… Vauhti koveni kovenemistaan. Pian oli hän virran suussa, missä ensimmäiset pyörteet alkavat vajota alamäkeä, — jo menee ensimmäisissä kuohuissa… nyt jo kiitää tulisessa tyrskyssä… Jäykkänä ja vakavana, hiukan eteenpäin kumarruksissa seisoo sankari tukilla ja takin liepeet liihoittavat ilmassa… Se on huikeata menoa… Aivan kohti kiveähän se nyt meneekin… korkeat kuohut kohoavat kahden puolen tukkia… jo nyt on murskana tuossa kivessä kaikki… Mutta älähän vielä! Taitavasti kimmautti Kostin keksi tukin pään syrjään… ja ohi kiven kiiti huimaa vauhtia tukki. Jo taasen kohden kiveä se huikeasti lentää… nyt menee armotta siihen… ja sitte rohkea koskenlaskija on kuohuissa… Mutta silloin taas Kostin taitava keksi varsin sukkelaan sysää kivestä, jotta tukin pää ei satukaan siihen, vaan huikkaa ohitse… Muutaman sylen matka enää, pari kuohuvaa pyörrettä vielä, ja rohkea retki on onnellisesti päättynyt. Mutta silloin tapahtui seikka, joka teki ihan pilkaksi Kostin mainion koskenlaskijataidon — kuori liukeni pois vettyneen tukin ympäriltä… Kostin jalat pettivät… hän putosi poikitse tukille ja koetti pidellä siitä kiinni… Kaatuessaan pudotti hän keksinsä kuohuihin…. Nyt oli tukki kadottanut johtajansa… se menee minne laineet vievät… Kohden kiveä se kiitää… nyt… jo nyt lensi vasten sitä kovalla jyräyksellä… Kostin kädet heltisivät… ja hän putosi kuohuvain aaltojen sekaan… ne syöksivät hänen päällensä ja peittivät hänet… Tukki kääntyi poikki puolin virtaa ja meni alas väljälle vedelle ja vielä siinäkin kulki tuimaa kyytiä… Mutta Kosti jäi kuohuihin… Miehet lautalla siunasivat. Roosan huulilta pääsi heikko huudahdus. Tämä kaikki tapahtui lähes muutamassa silmänräpäyksessä.
Vene sysättiin lautalta vesille ja toiset alkoivat sillä laskea alas koskesta. Toiset juoksivat rantaa myöten putouksen alapuolelle. Ei mitään näkynyt eikä kuulunut. Aallot vaan kuohuellen ja pärskyen kulkivat ylitse paikan, mihin Kosti vaipui. Tukki tuolla tyynellä hiljaa kulki kohden toista putousta. Ei missään Kostia näkynyt…
* * * * *