Vasta seuraavana päivänä, ahkeran naaraamisen perästä, löydettiin Kostin ruumis. Hänen päänsä oli pahoin runneltu. Aallot olivat paiskanneet hänet vasten kiveä. Viinakannusta ei nyt enää puhuttu mitään, eikä koskaan tämän jälkeenkään. Surullisen näköisinä seisoivat miehet toverinsa ruumiin ääressä rannan ruoholla.
"Niinhän sen piti onnettomasti käymän", puhui päällikkö. "Niin äkkiä ja odottamatta täytyi Kostin lähteä elämästä. Aina meidän täällä murheen laaksossa pitäisi valvoa ja olla valmiina, sillä emme tiedä milloin täältä pois kutsutaan".
"Niinhän se on, aivan niin", sanoi eräs.
"Niin meni Kosti, ikävällä häntä kaipaan", sanoi Mattsson.
"Hän oli niitä miehiä, joita voipi sanoa kelpo miehiksi".
"Suora ja rehellinen kaikissa asioissa".
"Ja siivo ja hiljainen. Syvästi kaipaan miestä semmoista. Vietämmehän, veikot, Kostille pienet peijaiset? Olihan hän kunnon mies". Näin puhui päällikkö, pyyhkäisten nahkatakkinsa kankealla hihalla poskeltaan pienen kyynelen.
Toverit kantoivat pois Kostin. Mutta päällikkö sieppasi tupestaan paksun nelikulmaisen lyijykynänsä ja piirsi rannan koivuun, sille kohtaa mihin Kosti hukkui, seuraavat muistosanat:
"Täsä hukui yks Tukin uitaja
KOSTI TIIHONEN
se 17 päi kesä kuusa 1875."
Päällikkö ei ollut juuri taitava oikokirjoituksessa. Mutta kertoja ei ole tahtonut hänen sanojaan muutella, vaan on ottanut ne semmoisenaan.