Muutaman päivän perästä nähtiin tuoreista puolukanvarsista sidottu köynnös riippuvan nimen ympärillä. Kuka sen siihen laittoi, ei kenkään tietänyt. Varsin usein kesäisin nähtiin sen jälkeenkin köynnös nimen ympärillä, mutta sen tekijä on yhä vielä salassa. Nimikin jo on niin kulunut, että siitä tuskin saapi selkoa. Syvät uurteet kynän piirteistä enää tuntuvat.
18 14/2 88.
Viinan uhrit.
Metsien ja vuorten taakse jo oli syksyn kelmeä aurinko painunut. Lännen taivas vielä vaaleana samersi. Tuuli alkoi yön levolle tyventyä. Viihtyivät L-veden vaahtopäät aallot, hiljainen maininki siellä vaan enää souteli. Hiljaa lehti liehui saaren koivikossa, missä lintukin lauloi surullista iltasäveltään, lauloi kadonnutta kesää muistellen, ja siksi sen laulu niin murheelliselta kuului. Kotiin riensi työmies väsyneenä ja jymähteli tie painavasta astunnasta. Karjain kellot kalahtelivat karjapihoissa.
Niin hiljaiselta ja rauhalliselta tuntui elämä Suomäen Teemun pienessä mökissä ja sen ympäristöllä. Viipperäkin aitan katolla oli jo päivän pyörinnästä väsähtänyt. Kuusikko töllin takana hiljaa huokaili. Tiina, töllin emäntä, oli jo lehmän lypsänyt, sulkenut tarhan kapuveräjän ja vienyt maidon "konttooriin", joka oli pirtin porstuan perässä, ja sitä siellä parhaallaan siivilöi. Kävi sitte iltasen toimeen, kulki huoneesta huoneesen, hyöri ja pyöri ja korjasi milloin mitäkin paikkaa, kalua ja kapinetta järjestykseen.
Tuolla jo Teemukin painavin ja reippain askelin astui kotiin tervanpoltosta. Oli hän musta kasvoiltaan kuin nokitonttu, eikä mekkokaan juuri voinut puhtaudestaan kerskailla. Kun lapset, Olli ja Aina, huomasivat isän tulevan, juoksivat he kilpaa isää vastaan alas peltotietä laidunveräjälle asti. Ja hyvillään Teemu hiljaa nipisti kumpaakin poskeen, otti sitte Ainan, joka oli nuorempi, syliinsä, pyyhkäsi pois silmille valahtaneen hiussuortuvan ja suuteli häntä otsalle. Olli sai nyt kannettavaksensa isän metsän tuomiset — kaksi lusikkapuuta ja kauhan teelmän, jota hän oli tervahaudalla veistellyt. Olipa niissä Ollille taakkaa tarpeeksi. Tuskinpa jaksoi kantaa. Jos vähän enemmän vielä olisivat painaneet, niin ei olisi jaksanut. Ja Aina naureskeli isän olan ylitse Ollille, joka jälessä käydä talsi taakkoinensa.
Portaille sitte isä laski Ainan sylistään, otti kalupuut Ollilta, vei ne tupaan ja laski uunin korvalle. Riisui sitte pois mustan mekkonsa ja pani sen ovipieleen naulaan ja istuihen penkille levähtämään. Tiina puuhaili illallista. Otti katossa riippuvasta vartaasta leipiä, laski ne pöydälle, joka oli ihan juuri pesty. Nosti niitten viereen nurkkahyllyltä kalakupin, otti sieltä vielä puisen kupin, ajoi sen padasta, jonka oli säön hiipuneille hiilille lämpimänä pysymistä varten nostanut, ihan kukkuroilleen kokonaisena keitettyjä perunoita. Vielä toi hän "konttoorista" taajavanteisen haarikallisen piimää.
"Rupea illalliselle, Teemu. Taidatpa olla väsynytkin".
"Jopa se väsyttää. Koko päivän olen reuhtonut kuin 'Laakeri Koljossa'.
Ei tahdo terva juosta".
Teemu sipasi lakin päästänsä, heitti sen pohjallensa akkunalle ja istui syömään. Vakaasti löi hän mustat kätensä ristiin pöydän kulmalle, nyökkäsi syvästi päällänsä ja siunasi hartaasti ateriansa. Kävi sitte käsiksi leipään, taittoi sen palasiksi polveansa vasten ja alkoi syödä. Mutta puuhiin emäntäisen vielä Tiina ryhtyi. Maahan tuolla peränurkassa taikinasaavi hyllytä alkoi. Sitä sekoitteli ja jauhoja vakkasesta sekaan kaatoi. Laski sitten kannen saavin peitteeksi ja kannelle jauhovakan. Korjasi sitte liinan, joka aivan oli takaraivalle valahtanut, paremmin päähänsä, sitoi lujaan leuan alta ja istui lavitsalle syömään. Isän polvella jo Aina istui ja söi suurta perunaa, jonka isä oli kuorinut. Ja Olli istui penkillä isän vieressä ja leipäpalasta kalvoi. Äänettömänä ja hiljaisen rauhan vallitessa nautitsi Suomäen perhekunta yksinkertaista illallistansa. Kaikkien silmistä loisti hiljainen onnellisuus ja tyytyväisyys.