"Mutta älä vaan viivy kauan!"

Siellä Teemu jo meni veräjällä. Vilkaisi kerran taaksensa ja katosi hämärään yöhön. Tiina seisoi vielä kauan portailla katsellen Teemun jälkeen.

* * * * *

On yö. Järvi uinuu, metsä uinuu, uinuu koko luotu luonto. Kaikkialla on niin hiljaista ja rauhallista. Vaan kuule! Kuule mikä melu ja melske kuuluu töllistä tuolla korkean vaaran rinteellä. Temmellys, huuto ja kiroukset kohoavat tummaan avaruuteen… Korpela se on tuo tölli. Siellä humalassa reuhataan ja tapellaan. Yö ja tähdet ja kuu yksin näkevät, miten vimmastuneet ihmiset raatelevat toisiansa kuin villipedot.

Teemu oli tullut Korpelaan ja asiansa ajanut ja viinansa saanut. Käski sitte Kalle, Korpelan isäntä, häntä kamariinsa tupakalle. Oli sinne juuri tullut muitakin miehiä, jotka olivat vähän humalassa. Ryypyt oli ensin Kalle tarjonnut. Oli siinä sitte yhtä toista haasteltu. Kalle ja Jyrkän Manu olivat haastelleet kellokauppaa. Oli sitte Manu tarjonnut toiset ryypyt. Silloin oli Teemu aikonut lähteä, mutta toiset miehet olivat sanoneet: "minnekäs sinulla nyt semmoinen kiiru? Onhan yötä ja päreitä". Ja niin seurustelua jatkettiin. Oli sitte Teemukin avannut kannun vetoisen putinansa ja tarjonnut siitä ryypyt miehille. Nytpä jo maisteleminen alkoi kajahtaa miesten päähän. Manu oli esitellyt voiman koetuksiin tai väkikapulan vetoon ryhtymistä. Teemu ei ollut suostunut, sanoen olevansa väsyksissä. Oli sitte Kalle ottanut kortit esille. Ensin siinä vaan leikillä "turakkaa" läiskittiin, mutta pian se alkoi tyhjältä tuntua. Ruvettiin viinaa pelaamaan. Ensin pelattiin vaan ryypyttäisin, mutta lopulta pantiin jo puolituopittain. Miehet olivat jo vallan hulluna päissään. Ruvettiin vihdoin pelaamaan rahaa. Teemulla ei rahaa mukanaan ollut, mutta hän lainasi sitä Kallelta. Teemu hävisi kuin mies, hävisi häviämistään. Ei koskaan voittanut. Yhä vaan hävisi. Rupesi viimein epäilemään tokko pelaavatkaan toverinsa rehellisesti. Huomasi viimein Kallen hihastaan vetelevän kulloinkin tarvittavia kortteja ja Manun olevan siinä hänellä apuna. Kiivaasti rupesi Teemu näitä syyttämään vääryyden teosta. Silmittömäksi nyt suuttuivat Kalle ja Manu moisesta syytöksestä. Teemu heitti kortit käsistään sanoen ei enää pelaavansa, eikä maksavansa, mitä oli hävinnyt. Kun siinä sitte oli tuokio sanailtu, kävivät Kalle ja Manu Teemun niskaan ja kurkkuihin ja kiivas rynnistys alkoi. Ulos ovesta viimein Teemu riensi. Manu ja Kalle perässä. Kiivas tappelu nyt alkoi pihassa. Ensin siinä lyötiin nyrkeillä, mutta lopulta jo taiteltiin seipäitä tarhanaidasta. Pakoon pötki viimein Teemu. Kohden kotoa hän töytäsi. Takaa ajamaan nyt lähtivät Kalle ja Manu. Kalle sieppasi käteensä suuren kangen, joka oli pystyssä tallin seinää vasten.

Metsän hämäräisellä tiellä he saavuttivat pakolaisen. Päin kääntyi Teemu, aikoen tehdä kiivasta vastarintaa. Kumartui ottamaan seivästä tienvierestä. Mutta silloinpa pudottikin Kalle suuren kankensa Teemun päähän — ja maahan painui mies, painui kuin luodin kohtaamana. Vielä toisen kerran kohotti Kalle kankensa ja mätkäytti sillä kaatunutta miestä rintaan. Sitte he juosten jalkaa kiiruhtivat jälleen Korpelaan. Kaiken tuon näkivät metsä, tähdet, kuu ja öinen taivas…

* * * * *

Aamu valkenee, sumuinen syys-aamu. Aurinko nousee. Vilvas aamutuuli herää ja ravistelee yön kyyneleet puitten lehdiltä ja kuihtuneitten kukkasten poskusilta. Aallot alkavat soudella lahdella. Tuuli humisee, metsä kohisee, lehdet havisee. Pian on sumu poistunut ja raukea syyspäivä valjennut täyteen valoonsa. Pääsky livertää jäähyväislauluansa ja riekuen kurkiparvi kulkee lumiauran tapaisessa ryhmässä kohden lämmintä maata. Sangen varhain herättiin Suomäessä tänään. Tiinaa ei koko aamupuoleen yötä enään unettanut. Outo levottomuus häntä vaivasi. Lapsetkin heräsivät varhain ja kysyivät isää. Mutta isää ei ollut kotona vielä. Isä on vielä nytkin yöllisellä matkallaan. Outo vainu kalvaa Tiinan rinnassa. Hän odotteli ja odotteli. Vaan kun ei mitään kuulunut, lähti hän viimein kohden Korpelaa.

Hän tuli jo metsätielle. Kylmän huurteessa vielä oli ruoho metsäpolulla. Metsä humisi, lintu oksalla vaikeroi surullisesti. Mitähän se niin murheellisesti lauloi?

Mutta ei Tiina sitä paljon joutanut huomaamaan. Kaukana polulla näki hän jotakin… Ihminen todellakin… Juovuksissa, tai… Mutta onkohan se vaan… Ei, ei se voi olla mahdollista, ei… Hän tuli lähemmäksi. Harmaa takki… Taivaan Jumala! Teemuhan se on… Humalassa tuossa!… Hän meni miehen luo ja otti häntä kädestä. "Teemu! Nouse pois! aurinko jo korkealla on!" Huu, kuinka kylmä on käsi, kylmä ja hervoton… Suu rumasti vääntynyt ja kasvot siintyneet… Ruoholla pään alla hyytynyttä verta. Hyvä Jumala!… Hän tiesi jo kaikki… Hän horjui… ja pyörtyneenä kaatui poikkipuolin miehensä ruumiille…