"Onhan se vanha asia".
"Niin se on. Mene nyt matkoihisi täältä äläkä käytä itseäsi mitenkään sopimattomasti vierasten aikana. Mene tiehesi ja jätä minut rauhaan!"
"Ole lähtemättä nimismiehen seuraan".
"Kyllä minä tiedän".
Emäntä kääntyi pois tallin ovelta. Hänen laihtuneet, ryppyiset ja kalpeat kasvonsa näyttivät niin surullisilta ja kärsiviltä. Sumeasti ja murheellisesti hänen silmänsä kiiluivat kuin jos oisi niissä kuvastanut kyynelkylpyjä ja pettyneitä toiveita. Alakuloisena, pää rinnoille painuneena asteli hän navettaa kohden. Mutta isäntä mutisi tallissa emännän mentyä: "Tuossa hän myötänsä haukkuu ja nääsää. Mutta sen täytyy loppua. Sitte mua pilkkaavat ja peijaavat. Ja syystä kyllä. Miksi annan vaimon hillitä itseäni kuin poika nulikkaa pahaista. Ei se käy laatuun. Ja onko minulla sitte vaimo. Tuolla hän vaan könöttelee navetassa ja maitokamarissa, eikä tule vieraita kuulemaan kurkistamaan".
Sitte laski hän hangon naulaan ja tuli tallin ovelle, huutaen:
"Tänne, Kaapo!"
Kaapo kyllä kuuli tuon, mutta ei könnähtänyt. Mutisi vaan jotakin itsekseen.
"Kuuletkos, suden ruoka!" huusi isäntä toisen kerran. "Joutuisaan tänne! Älä siellä kahnustele!"
Kaapo löi kirveensä rangan kylkeen ja alkoi verkalleen astella tallia kohden.