Kun Kaapo sai hevosen valjaisin, ajoi hän sen rappusien eteen, sitoi ohjaksista kiinni kuistin tolppaan ja meni jälleen työhönsä.
Muutaman minuutin perästä tulivat ritarit ulos. Tavela hallitsi käsipuolesta nimismiestä ja talutti hänet alas portaita reelle. Melkein kaatumalla hän istui rekeen, jotta pohjalaudat rouskahtivat.
"Nyt, Rantala, varusta itsesi perään. Mennään kuin itse paholainen lennättäisi. Mutta aika konnia ovat sinun renkisi, kun tuohon vaan heittävät hevosen. Kyllä sinulla, veli Rantala, on kelpo piikoja ja renkejä. Olisipas minun renkini, niin…"
Portaissa tuli emäntä Rantalaa vastaan.
"Parempi kun jätät tuon reisun tekemättä", sanoi hän.
"Ole sinä vaiti, kyllä minä tiedän", vastasi isäntä.
"Nyt Honkilan kankaalle. Siellä on kenttä sileä ja tasainen kuin
Päijänne. Rekeen joka mies! Halloo!" huusi Tavela.
"Tuossa on poika, joka kykenee!" huusi nimismies tempoen ohjaksista, jotta hevonen rauhattomana riuhtoi edestakaisin ja hyppeli kahdelle jalalle.
"Tuossa on kalu, joka käy ja hyrrää kuin pappilan mamsselin rukki.
Halloo!" huusi Rantala.
Silloin sitä lähdettiin. Nimismies ajoi edellä, toiset "veljet" jälessä. Emäntä jäi portaille seisomaan kuni järven rannalle. Hän vetäytyi kamariin ja kyynel hiljaa hiipi hänen sumeaan silmäänsä. Ei hän mitään puhunut; huokasi vaan sangen raskaasti. Mutta Kaapo, joka halkoliiterin edustalla katseli "veljesten" lähtöä, lausui toisille miehille: