"Mutta jos teiltä sentään vähän liikenisi, että vaan hiukkasen
Heikille…"
"Ja meillä on täällä yövieraskin, sekin tarvitsee maitoa", jatkoi emäntä.
Vaimo ei puhunut enää mitään. Hän nojasi päänsä matalaa hella-uunin otsaa vastaan ja sumeilla, surullisilla silmillä katseli kun emäntä loiri kiulusta viimeisiä perunoita pataan. Minä saatoin kaiken tuon nähdä avonaisesta ovesta.
"Ei minulla nyt olisi rahaakaan", virkkoi vaimo hetken kuluttua hiljaa ja verkalleen. "Sitte vasta maksaisin kuin suon-ojista saan… ehkä viikon päästä…"
Minun huomioni kiintyi tuohon naiseen, enkä tiedä oikein miksi. Hän näytti niin kärsivältä ja surulliselta, mutta samalla vakaalta ja tyytyväiseltä. Muutamissa ihmisissä huomaa jo ensi silmäyksellä jotakin puoleensa vetävää, jotakin sointoisuutta itsensä kanssa, tai ikäänkuin vanhaa hämärää tuttavuutta. Minä astuin kyökkiin. Emäntä katsoi minuun pitkään, mutta käski sitte istumaan pöydän päässä olevalle tuolille. Vaimokin katsahti minuun, käänsi sitte päänsä pois ja katseli perunapataan, miten se vähitellen laidoilta alkoi vaahdota ja kiehua. Sitte emäntä poistui ja vaimo ja minä jäimme kahden huoneesen.
"Olettekos te tämän talon väkeä?" kysyin puheen aluksi, enkä ollut tietävinänikään, että jo olin kuullut hänen keskusteluansa emännän kanssa.
Vaimo näytti ensin kuin jos ei hän olisi kuullut kysymystäni. Hän katseli jonkun silmänräpäyksen syvästi pataan, käänsi sitte päänsä minuun päin ja vastasi:
"En minä ole tästä talosta enkä tästä kylästäkään. Tuolla metsän syrjässä (hän viittasi kädellään) on meidän huone. Se on Mahla-ojan maata, joka kuuluu Tapalan kylään".
"Vai niin. Luulin kuulleeni tuosta oven raosta, että miehenne on kipeä?"
"Kipeähän se on ollut, kovin kipeä".