Tuokion kuluttua kuului kyökin ovi käyvän ja minä, ollen siirtänyt tuolini keskelle permantoa lieskan kuumottamisen tähden, saatoin avonaisesta väliovesta nähdä pitkävartaloisen hoikan naisen astuvan kyökkiin. Hänen yllänsä oli harmaa lyhyt palttoo, kirjava omatekoinen huivi oli lujasti leuan alta solmittu ja sen syrjä oli käännetty otsalle. Hän lausui hyvän illan, mutta ei sitte enää puhunut kotvaan aikaan mitään. Seisoi vaan äänettömänä hellan ääressä.
"No, kuinkas teille nyt kuuluu?" sanoi viimein emäntä.
"Aina yhtäläistä vaan. Kiitoksia kysymästä, emäntä hyvä!"
"Ainako Heikki on vaan yhtäläinen".
"Samanlainen vaan. On se viime aikoina sentään toki ollut hiemasen parempi. Joskus öisin nukkuukin".
"Kuinkas teillä nyt on ollut elämistä näinä aikoina?"
"Eipä liiaksi, emäntä hyvä!"
"Oletteko saaneet edes särvintä piisaamaan asti?"
"Mistäpä se meille tulisi. En voi yksinäni kaikkia ansaita. Leivässäkin on jo kylliksi tekemistä. Siitä myöten kuin lehmä myytiin, on maitokin ollut kaikki ihan ostettavana. Mutta mistäpä sitä rahaa kaikkiin saa. Nyt olen toki sentään voinut vähän ansaitakin. Olen ollut Laurilassa suota kuokkimassa ja ojia kaivamassa. Vaan tuli taas niin kylmä, ettei tarkene sielläkään olla. Kuokkia ei enää voi, sillä maa on jäässä. Ojaa voisi vielä kaivaa, mutta en tarkene. Ojaan laskee vettä ja jalkineeni ovat kuin seulat; mistäpä ne hyvät tulisi. Kävin viime viikolla kipeäksi, kun monta päivää tallustelin melkein jäisessä vedessä. — Jospa teillä, emäntä kulta, olisi vähän maitoa Heikille…"
"Ehtyneetpä ovat meidänkin lehmät, jotta tuskin on maitoa omiksi tarpeiksikaan", sanoi emäntä ajaen perunoita kiulusta pataan.