Sisäänastuissani istui mummo kangaspuissa ja vanhus itse oli ottanut esille pitkän tähystimensä ja katseli lahdelle, missä vaahto vyöryi kuin savu.
"Mistä ihmeestä tulee herra tässä ilmassa — myrskyssä, ukkosessa ja sateessa?"
Kerroin muutamalla sanalla matkastani.
"Nyt täytyy keittää kahvia, kun tuli näin harvinainen vieras," sanoi mummo ja sipsutti sukkasillaan muurin luo, samalla kun kissanpoikanen ryömi ulos korista ja keikahutteli itseään lattialla.
"Äsken kävi oikein tavattoman kova ukkosen jyrinä. Oikein muuri rämisi."
"Niin, se rapisi aivankuin — kuinka sanoisinkaan" — lisäsi mummo.
Puhuisinkohan minä tuosta ukkosen iskusta. Huomasin, että olin ottanut itselleni liian vaikean tehtävän, minä en uskaltanut lausua ilmi sitä mitä tiesin. Eiköhän koskisi liian kovin vanhuksiin, ehkä he kuolisivatkin, saatuaan tietää, että heidän ainoa poikansa ja pojanpoikansa on ukkosessa saaneet surmansa. Toiselta puolen näyttäisi kummalliselta, kun minä istun siellä, enkä kerro mitään, kun toisista torpista tullaan tuomaan tietoa. Minä istuin ja olin kovin tuskissani.
Ukko katseli lahdelle päin tähystimellään. "Hongat kaatuvat Palomaan metsässä," sanoi hän. "Mutta kaiketi se taas pian tyyntyy, luulen, että se jo on laimentunut.
"Oikein seinät huojuu," arveli mummo, kun kattohirret ratisivat.
Mitä tulisi minun tehdä — melkein valtasi minut tuska istuissani. Niityn toiselta puolen näin miehen tulevan pitkin askelin. Laivuri suuntasi tähystimen häneen.