Kun seuraavana aamuna heräsin, oli kahvi valmiina tuvan takalla ja molemmat vanhukset istuivat auringon paisteessa vieretysten portaalla porstuan edessä, kädet helmassa, katsellen niittyä, josta ukko oli niittänyt vähän ruohoa, joka oli kasvanut toistamiseen. Luuvalo ei ollut vaivannut niin pahoin aamulla.
Myöhemmin päivällä lähtisi hän poikansa kanssa matkalle Loviisaan, neuvomaan tietä, jolla aikaa mummon tulisi pitää huolta, että heinät tulevat katon alle — sillä karjanruuasta tulee puute ensi talvena. Sitten kutoo hän valmiiksi uuden kankaan, kun isä tulee kotiin — sillä siitä tulee sarkaa hänelle hänen yhdeksänyhdeksättä syntymäpäiväkseen. Ja se on parin viikon perästä.
2.
Pari vuotta myöhemmin laskin minä vinhan vihurin kiidättämänä Guldkrona-selän poikki. Upea vihreä vesi kihisi ja kuohui keulan ympäri. Olin tyytyväinen hyvään vauhtiin sillä lounaasta nousi pilvi ja jo yöllä olin kuullut ukkosen käyvän sillä ilman suunnalla. Kello ei ollut enempää kuin kuusi tai seitsemän aamulla, aurinko paistoi vielä ja suurusajoissa olisin varmaankin noiden kahden vanhuksen luona — jos he vielä elävät — ja siellä suojassa rajuilmalta.
Ohi vanhojen tuttujen niemien ja kivien kiiti alus saaristoon. Pilvi oli jo korkealla, se oli hajautunut useampiin eri joukkioihin, joiden syrjät olivat loistavan valkoisia, yksi ulottui aina keskitaivaalle asti. Mutta pian olen minäkin perillä. Tuolla näkyi jo punainen tupa ja savu tuprusi uuninpiipusta. He elivät siis vielä, nuo vanhukset — vai olikohan mahdollisesti muita ihmisiä asettunut heidän sijaansa? Tuuli kävi suoraan lahteen. Minun täytyi purjehtia sen ohi ja luovailin ylös pojan torpan kohdalla, joka sijaitsi puolen kilometriä itäänpäin ja jonka minä myöskin tunsin ja jossa olen käynyt.
Laskin ankkurin ja hinasin purjeen alas. Pilvet yläpuolellani olivat uhkaavia ja ukkonen kuului monelta taholta. Kajutan ikkunasta näin, että ihmiset olivat ylhäällä rantaniityllä kokoamassa heinää kotilatoon, sillä satoi jo vähän.
Silloin loisti äkkiä salama, jota silmänräpäyksessä seurasi kova ja lyhyt jyrinä. Se tuli niin odottamatta ja ilman lyhempiä enteitä, että se vaikutti kauhistuttavasi. Heti sen jälkeen katsahdin minä torppaan päin ja näin silloin pienen savupatsaan nousevan ladon katolta ja naishenkilön seisovan vuorella ja viuhtovan käsillään kaikille suunnille. Salama oli sytyttänyt ladon ja se oli saatava sammumaan, ennenkuin liekit vinhassa tuulessa saavuttaisivat asuinrakennuksen ja muut ympärillä olevat rakennukset. Minä otin veneämpärin ja soudin maalle.
Ihmisiä tuli juosten pitkin polkuja kauempaa saarella sijaitsevista torpista, mutta jo ennen kun minä astuin pois aluksesta puhkasi tuli katon. Kun minä ehdin ladon luo vedellä täytetyn ämpärini kanssa, tuli torpan vaimo vastaani äänekkäästi valittaen ja itkien. Töin tuskin oli hän saanut miehensä ja ainoan poikansa, viidentoista vuotiaan vedetyksi ulos ladosta, jossa ukkonen oli heihin iskenyt. Nyt makasivat he pitkällään vuorella, toisella sininen juopa ohimoilta alas kaulaan ja toisella vaatteet palaneina. Saapuville tulleitten avulla kannettiin he tupaan, jossa kolme säikähtynyttä lasta itki, nuorimman, joka oli ainoastaan puolen vuorokauden vanha, huutaessa voimainsa takaa.
Mutta nyt ei ollut aikaa auttaa heitä. Tuli oli sammutettava. Palokoukun ja parin pikon avulla vedettiin hirret alas ja sammutettiin sitä mukaa. Asuinrakennusta ja navettaa uhkaava vaara oli torjuttu.
Kun ihmiset vielä hääräilivät sammutuspuuhissa, lähdin minä polkua pitkin vanhusten tupaa kohden, joka oli tuulen yläpuolella palopaikasta. Tahdoin varovasti ilmoittaa vanhuksille tapahtumasta — jos he vielä elävät ja jos he eivät vielä olleet saaneet tietää mitään.