"Mutta nuoret?"
"Tyttö on naimisissa. Poika asuu tässä samalla maalla, vastaisella puolella. Hän on nyt ostanut jahdin."
"Keltalaitaisen jahdin," lisäsi eukko, joka oli ylpeä siitä, että se ei ollut muiden jahtien kaltainen, "ja oikein risteilijän, sillä sellaisia eivät ole kaikki, kuten isä sanoo. Ja kun hän ansaitsee vähän, hankkii hän itselleen kaljaasin."
"Ehkä hän saa sen," arveli vanhus, "kun meitä ei enää ole ja hän saa sen vähän, mitä meiltä jää jälelle."
"Mutta nyt täytyy meidän mennä lehmän luo, isä."
Hiljaa lähtivät nuo kaksi vanhusta sukkasillaan tuvan lattian poikki, pistivät nahkakengät jalkaansa ja kävelivät hitain askelin porstuan läpi pitkin polkua niityn poikki navettaan, vaimo kantaen kahta kiulua ja ukko perässä, ämpärillä vieden juoman lehmälle, molemmat kumaraisina ja tasaisessa tahdissa, joka ilmaisi, että he jo monta vuotta ovat suorittaneet tuon matkan yhdessä.
Kun maito oli kannettu sisään, menimme me kaksi miehen puolta hakkaamaan puita, s.o. vanhus katseli, kuinka hakkaaminen sujuisi minulta ja hakatessani kertoi hän, miten on meneteltävä, saadakseen kirveen pysymään varressaan. Hän tunsi kaikki kokemuksesta.
Kun tulimme tupaan, tuotiin uusia perunoita pöydälle ja tuoretta haukea — sillä vielä jaksoi vanhus laskea koukkuja — ja tuoretta voita, sillä vielä jaksettiin kirnuta, kun vuorotellen liikuteltiin mäntää.
Sitten saatettiin minut kammariin, jonka pian huomasin vanhusten pitkän elämänsä aikana kokoaman omaisuuden ja merkillisyyksien säilytyspaikaksi. Suuria höyhenpatjoja ja monta oivallista peitettä, pari arkkua täynnä kangaskääröjä — "niin, ne olen kaikki kutonut ja kenties ehdin vielä vähän, ennen kun kuolen" — joukko valmiita vaatteita, sekä miehen että vaimon, kummallisia lasikoristeita Lyypekistä ja piippuja Kiielistä.
"Ne ovat kaikki sellaista, mitä lapset saavat kun me vanhat kuolemme.
Jotain pientä ovat he jo saaneetkin ja lastenlapset myös."