Tuvassa vallitsi erinomainen hiljaisuus. Harvoin ovat loppuun kuluneen työpäivän viimeiset hetket minuun sellaista vaikutusta tehneet kun täällä näiden patriarkallisten, kunnia-arvoisten vanhusten kodissa, jossa he elävät hiljaa omassa maailmassaan, jonka he itse ovat raivanneet itselleen erämaasta. Niityn ja perunamaan ovat he muokanneet kahden mäen väliseen suonotkoon, tuvan ja ulkohuoneet ovat he rakentaneet, ja huonekalut oli ukko itse suurimmaksi osaksi tehnyt taloutta alkaissaan, tai ollessaan kotona jonkun talven vaimonsa ja pienokaisten luona. Ikkunaverhot, matot ja vaatteet oli vaimo kutonut ja ommellut, ei ainoastaan ne joita nyt käytettiin, vaan kaikki nekin, mitä aikoinaan on tarvittu taloudessa niin hyvin puolivillaiset ja pellavaiset kun pumpulisetkin. Kaikki elämänmuistot olivat heillä ympärillään, paitsi lapset, jotka olivat lentäneet ulos pesästä ja kyntivät nyt vuorostaan laineita taikka raivasivat pelloksi uusia suorotkoja. Oli niin ihmeen rauhaisaa. Vanhukset olivat työntäneet nahkakengät jaloistaan maton pätkälle oven viereen ja kävelivät ympäri kotitekoisissa tallukoissa — minusta tuntui, kun eivät he itse olisi tahtoneet saastuttaa pyhättöään meluamalla, vaikka ymmärsinkin, että syynä oli lattian pesun hankaluus. Ainoa ääni, joka keskeytti hidasta keskustelua, oli puiden räiskynä takassa ja ääni, joka syntyi siitä, kun jokin keittoastia otettiin alas seinältä.
Ylhäällä, katon-aluksen alla olivat pyssyt, joita nyt enää ei juuri käytetty ja niiden vieressä joukko sinisiä paperikääröjä, joiden pian huomasin olevan merikorttia. Nurkkahyllyllä oli suuri kompassi ja pitkä tähystin — se oli ostettu Rostokista. Vanhus oli purjehtinut rippikouluajastaan alkaen, ensin laivapoikana ja kokkina ja jungmannina, mutta sitten oli hän suorittanut tutkinnon ja kuljettanut prikiä ja kuunaria monena Herran vuotena Itämerellä ja sen lahdilla. Se oli vanhaan, hyvään aikaan. Nyt ei se enää kannattanut noiden höyrylaivojen tähden. Hän oli tullut vanhaksi sopivaan aikaan, arveli hän.
Mutta vaikka hän oli tullut niin huonoksi, niin ei hän saanut kokonaan luopua merimieselämästään.
"Sillä vielä tänäkin tulevat ne tänne saadakseen minut luotsiksi milloin Vaasaan, milloin Pietariin."
Ukko hymyili hieman, kenties jonkinlaisella tyytyväisyydellä.
"Ja parin päivän kuluttua lähden minä pojan kanssa — hän on neljänkymmenen vuotias — Loviisaan. Kauemmaksi itäänpäin en enää löydä. Kun tulee vanhaksi, niin unohtaa yhden ja toisen meriviitan, eikä muista kaikkia vuorenkärkiä."
"Eikö poikanne voi saada ketään nuorempaa kanssaan?"
"Se on nyt siten, että sen täytyy ikäänkuin kulkea isältä pojalle. Meillä on monta merkitsemätöntä väylää, joiden läpi me kuljemme silloin kun muiden täytyy kulkea kiertotietä. Ne olen minä oppinut isältäni ja hän hänen isältään ammoisista ajoista alkaen ja minun tulee jättää ne pojalleni perinnöksi ja oikeus pysyy oikeutena."
"Kuinka vanha te olette?"
"Ainoastaan kahdeksankymmenen vuotias. Äiti on kahdenyhdeksättä ja hän hoitaa taloa minun poissaollessani."